Turkulaiset

Turussa kierrellessään olisi aikamatkustaja huomannut liikkuvansa vilkkaassa ja elävässä kaupungissa. Asema Suomen historian merkittävimpänä kaupunkina oli tehnyt Turusta väkirikkaan kaupungin ja keskuksen, joka oli vetänyt puoleensa ihmisiä ympäri Suomea ja Eurooppaa. 1810-luvulta alkaen etenkin poliittinen painopiste siirtyi idemmäs, kun Helsingistä tuli suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Hiljalleen Helsinki ohittikin Turun asukasluvun, ja vuosisadan jälkimmäisen puoliskon Turku kilpaili Viipurin kanssa suuriruhtinaskunnan kakkoskaupungin sijasta.   

Turussa asui 1800-luvun lopulla kymmeniä tuhansia asukkaita ja määrä kasvoi koko ajan. Kun kaupungin asukasluku oli ollut 1840-luvun alussa lähemmäs 14 000, oli se noussut vuoteen 1880 mennessä jo 24 000, ja 1910-luvulle tultaessa asukasmäärä ylitti 50 000 turkulaisen rajan. Se oli kuitenkin enää neljännes Helsingin asukasluvusta, kun vielä 1840 asukkaita oli ollut molemmissa kaupungeissa yhtä paljon.          

Turkulaisten määrä lisääntyi vuosisadan vaihteessa useilla sadoilla vuosittain, kun maaseudulta muutti väkeä Turkuun perustettuihin tehtaisiin ja teollisuuslaitoksiin. Monesta kaupunkilaisesta tuli myös itsensä työllistäjä, kun 1879 elinkeinovapautuksen myötä yksityisyrittäminen ja esimerkiksi vähittäiskaupan pito tuli mahdolliseksi uudella tavalla. Kaupunki kasvoi etenkin 1900-luvun alussa, jolloin muuttovoitto oli yli tuhat uutta asukasta vuosittain.

Yleisen urbanisaation myötä turkulaisten suhteellinen määrä Suomen kaupunkiväestöstä kuitenkin pieneni, vaikka Turku olikin suuriruhtinaskunnan toiseksi suurin kaupunki. Samaan aikaan vuonna 1910 nopeasti kasvaneella Tampereella oli 45 000 asukasta ja Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa Viipurissa 34 000 asukasta. Turun asema Suomen kakkoskaupunkina oli uhattuna.        

Turku oli ollut pitkään Suomen poliittinen, uskonnollinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen keskus, mikä oli luonut kaupunkiin näkyvän ja kuuluvan säätyläisperheiden verkoston. Turussa säätyläiset koostuivat pääasiassa kaupungissa ja lähialueen kartanoissa asuneista aatelin, oppisäädyn ja varakkaan porvariston muodostamista perhekunnista, joista monet toimivat tukkukauppiaina, liikemiehinä, tehtailijoina, apteekkareina, professoreina ja opettajina, hovioikeuden tuomareina ja suuriruhtinaskunnan korkeina virkamiehinä. Säätyläistön muodostaman eliitin sosiaalisesta painoarvosta huolimatta Turku oli ollut 1800-luvulla alemman porvariston, käsityöläisten ja piikojen asuttama kaupunki, jossa eliitti muodosti vain pienen, 10–15 prosentin osuuden. Enemmistö turkulaisista oli siis käsityöläiskisällejä, suomen- ja ruotsinkielistä porvaristoa, piikoja, renkejä ja merimiehiä.

Suomalainen yhteiskunta muuttui 1800-luvun kuluessa kohti luokkayhteiskuntaa, mikä heijastui myös Turun kehitykseen. Vuonna 1870 Turussa asui vielä suuri määrä palkollisia, merimiehiä ja käsityöläisammatin harjoittajia, mutta hiljalleen suuret teollisuuslaitokset ja yritykset alkoivat viedä työntekijöitä perinteisiltä ammateilta. Samalla kaupan- ja liikkeenharjoittajien ammattiryhmä kasvoi huomattavasti 1920-luvulle tultaessa.

Kaupungin sosiaalista rakennetta voidaan hahmottaa jakamalla asukkaita ylä-, keski- ja työväenluokkaan. Karkeasti arvioiden Turun asukkaista vuonna 1870 noin 14 prosenttia kuului yläluokkaan, noin 20 prosenttia keskiluokkaan ja noin kaksi kolmannesta työväestöön ja työn ulkopuolella oleviin köyhiin. Viidessä vuosikymmenessä suhdeluku näiden luokkien välillä ei ollut merkittävästi muuttunut, vaikka asukkaiden määrä oli yli kaksinkertaistunut. Keskiluokan koko oli kasvanut jonkin verran muiden luokkien suhteellisen määrän laskiessa.                              

Luokkakategorioiden välisen suhteen sijaan merkittävämpi muutos tapahtui työväestön sisällä. Vuosisadan vaihde oli taloudellisen nousukauden aikaa Suomessa, mikä vaikutti siihen, ettei laitoksissa ja yhteiskunnan hoidettavana eläneiden köyhien määrä oleellisesti kasvanut. Toisin sanoen aineellinen hyvinvointi ja taloudellinen vauraus näkyivät myös työväestön elämässä. Elintason kasvu vaikutti myös esimerkiksi keski-iän pidentymiseen ja lapsikuolleisuuden laskuun.          

Aikakaudella tapahtui muutos myös naisten työnteossa. Viidessäkymmenessä vuodessa moninkertainen määrä naisia oli siirtynyt kodeista työpaikoille, etenkin tehdastyöhön, mutta myös yhteiskunnan tarjoamiin julkisiin työpaikkoihin, kuten sairaanhoitajiksi ja opettajiksi. Samalla kotiapulaisten suhteellinen osuus pieneni, kun ylä- ja keskiluokka ei enää halunnut tai kyennyt ylläpitämään samanlaista palveluskuntaa kuin 1800-luvulla.

Enemmistö turkulaisista puhui äidinkielenään suomea tai ruotsia, ja monet hallitsivat molemmat kielet. Turun asukkaista ruotsinkielisiä oli vuonna 1880 vielä noin 40 prosenttia, mutta kolmekymmentä vuotta myöhemmin luku oli laskenut 20 prosenttiin. Turkuun muutti yhä enemmän suomenkielisiä, ja toisaalta ruotsinkielisten joukossa oli tapahtunut syntyvyyden laskua. Oma osansa oli myös aikakauden fennomanialla, jonka innoittamana moni ruotsinkielinen suku ”suomalaistui” nimen ja kielen osalta.          

Turkulainen yläluokka oli enemmistöltään tukevasti ruotsinkielistä vielä 1800-luvun lopulla, mutta ruotsinkielisiä riitti yhteiskunnan kaikkiin sosiaaliryhmiin. Siten kieliraja ei tarkoittanut selkeää sosiaalista rajaa, vaan työluokkaan kuului yhtä lailla paljon ruotsinkielisiä. Asutus ei ollut myöskään selkeästi jakautunut suomenkielisten ja ruotsinkielisten kortteleihin, vaan kielirajat ylitettiin kortteli toisensa perään.

Kaupungissa asui myös etnisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluneita henkilöitä. Suurimman vähemmistön muodostivat ortodoksit, jotka olivat pääosin venäjänkielisiä. Vuonna 1890 Turussa asui 670 venäjänkielistä, joista enemmistö oli osa kaupungin venäläistä varuskuntaa. Turussa eli vuonna 1900 myös noin sadan hengen juutalaisyhteisö, joka asui kaupungin laitamilla Tuureporinkadun ja Läntisen pitkäkadun ympäristössä sekä Raunistulassa.          

Turun kaupunki on ollut monikulttuurinen ja monikielinen koko pitkän historian. 1900-luvun alkupuolella kaupungin kaduilla kaikuivat suomi, ruotsi, venäjä, saksa, tanska, englanti, ranska, norja, viro, puola, hebrea sekä moni muu pienempi kieli. Tähän vaikuttivat niin Venäjän armeijan monikansallinen varuskuntaväki, matkailijat, ahkerat kaupankävijät kuin oppineet ja taiteilijat. Siten Turussa oli kirjoilla satoja vieraskielisiä asukkaita 1900-luvun alussa.

Vuosisadan vaihteessa Turun kaupunkikuvaa rikastuttivat myös matkailijat, joita saapui kaupunkiin suuret määrät. Tilastojen mukaan Turun rautatieasemalle saapui 1910-luvun ensimmäisinä vuosina keskimäärin reilu 200 000 matkustajaa vuodessa. Heidän joukkoonsa kuului niin Helsingin ja Tampereen välillä kulkeneita liikemiehiä, työn ja huvin perässä matkustaneita turkulaisia kuin kotimaisia ja ulkomaisia turisteja.
     
Ulkomailta tuli matkustajia etenkin laivoille, joita saapui säännöllisten Tukholman ja Pietarin yhteyksien lisäksi muualta Euroopasta. Turkulaisissa sanomalehdissä mainostettiin suoria yhteyksiä esimerkiksi Kööpenhaminaan, Lontooseen, Hulliin, Bremeniin, Havreen, Bordeaux’hon ja Portoon. Aikakauden nopein kulkuneuvo höyrylaiva yhdisti Turun Itämeren kaupunkeihin ja aina Välimerelle asti ja toi muun Euroopan aatteellisesti ja kulttuurisesti lähelle.