Porvarilliseen huvielämään kuului 1800-luvun lopulla meri ja vesielementistä nauttiminen. Eliitti rakensi huviloitaan meren äärelle, mikä mahdollisti kylpemisen ja uimisen sekä soutelun ja purjehtimisen. Erityisesti juuri purjehtiminen oli porvarillistuneen eliitin huvi.

Purjehdusharrastuksen tueksi porvaristo perusti purjehdusseuroja, joihin malli otettiin Englannista, Venäjältä ja Ruotsista. Seurojen perustamisen motiivi oli ennen kaikkea sosiaalinen, sillä aikakauden seurallisuuden ihanteet edellyttivät joutilaan elämäntavan yhteisöllistä jakamista. Purjehdusseurat mahdollistivat yhdessäolon, sosiaaliset tapaamiset ja kokemusten ja vinkkien jakamisen toisille purjehtijoille.

Sosiaalisen puolen ohella seurojen tärkeä tehtävä oli kilpapurjehduksen järjestäminen. Turun historian ensimmäiset purjehduskilpailut pidettiin 1860-luvulla, mikä johti myös kaupungin ensimmäisen purjehdusseuran, Airisto Segelsällskapet i Åbo perustamiseen. Yhteiskunnan vaurastumisen myötä myös orastava keskiluokka ja työväki perustivat omia seuroja ja purjehdusharrastus laajeni näin kattamaan useita yhteiskuntaluokkia. Monilla huvielämän ilmiöillä oli tapana levitä yhteiskunnassa ylhäältä alaspäin, ja 1900-luvun alussa Turussa toimikin jo useita purjehdusseuroja.

Kaikilla ei ollut luonnollisesti varaa tai muuten mahdollisuuksia purjeveneen hankintaan. Merellinen kulttuuri kuitenkin kiehtoi ihmisiä, ja monet yhteiskuntaluokkaan katsomatta omistivat soutuveneen, jolla saattoi tehdä retkiä Ruissaloon tai muihin lähisaariin. Saaressa kalastettiin, pelailtiin ja seurusteltiin, ja sinne saatettiin jäädä myös yöksi joko telttaan ja laavulle. Turun lähiympäristössä oli 1900-luvun alussa vielä paljon paikkoja, jonne saattoi vapaasti suunnata viikonloppuretkelle.

Purjehduksen ohella uiminen oli suosittu ajanviete kesäisin niin porvariston kuin työväenkin parissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Ruissalossa Yleisellä käytävällä oli julkinen uimalaitos hyppytelineineen ja uimakouluja järjestettiin useassa eri paikassa. Porvaristo rakennutti huviloita meren rannalle ja uimista varten erillisiä uimahuoneita, joissa saattoi vaihtaa vaatteita. 

‍

Turun kyljessä sijaitsevasta Ruissalon saari on ollut kaupunkilaisten virkistyskeidas ja viikonloppuvierailujen kohde yli kahden sadan vuoden ajan. Saarella sijaitsi huvipuisto Manilla jo 1820-luvulla, mutta varsinainen menestys Ruissalosta kehkeytyi kaupunkilaisten silmissä vasta, kun niin kutsuttu Yleinen käytävä, ruotsiksi Allmänna promenaden, perustettiin 1864. Nykyään alue tunnetaan Ruissalon Kansanpuiston nimellä.

Yleisestä käytävästä tuli erityisen suosittu 1800-luvun lopulla. Alue oli avoin kaikille kaupunkilaisille, toisin kuin eksklusiiviset huvilatontit. Yleisellä käytävällä oli mahdollisuus ruokailla ravintolassa, uida, kävellä promenadilla, keilata ja pelata erilaisia pelejä, istua piknikillä ja nauttia meri-ilmasta luonnon helmassa. Turkulaisia houkuteltiin paikalle myös tanssiaisin, ilotulituksin ja konsertein. Vilkkain vierailupäivä oli sunnuntai, sillä se oli monelle turkulaiselle viikon ainut vapaapäivä.

Uimahuoneen pukukoppeineen ja hyppytelineineen Yleinen käytävä sai 1890-luvulla, ja samalla naisille ja miehille varattiin omat aidoilla erotetut uima-alueet. Tiloja kohennettiin 1908, mutta varsinainen hiekkaranta rakennettiin paikalle kuitenkin vasta 1930-luvulla. Uimisesta tuli nopeasti suosittu ajanviete Ruissalossa. Kehitystä edisti viemäreistä johtunut Aurajoen saastuminen 1900-luvun alussa, mikä toi uimareita joelta meren äärelle Ruissaloon.

Ravintola kuului oleellisena osana promenadin toimintaan. Yleisellä käytävällä sijaitsi 1900-luvulla Olga Henrikssonin raittiuskahvila, josta sai aamiaista, kahvia, keittoja ja virvoitusjuomia. Paikka oli tarkoitettu varakkaammalle väelle. Ulkona piknikillä istuneille työläisille tarjolla oli kierteleviä myyjiä, jotka kauppasivat kuumaa vettä asiakkaiden omia kahvi- ja teepuruja varten.

Paikka markkinoitiin myös turisteille kohteena, jossa voi sekä ruokailla että nauttia ulkoilmasta. Vuonna 1887 retki kaupungista Ruissaloon kesti ruokailuineen yhteensä kolme tuntia. Paikalle pääsi Aurajoesta lähteneillä vuorolaivoilla ja maanteitse hevoskyydillä tai 1900-alusta lähtien autoilla.

Julkisen huvittelutilan lisäksi Ruissalo on tunnettu myös huvilakulttuuristaan. Saarelle syntyi ainutlaatuisia huviloita 1847 lähtien, kun Turun kaupunki alkoi vuokrata sieltä tontteja kaupungin eliitille. Ilmiö voimistui vuosisadan kuluessa, ja 1800-luvun lopulla lähes jokaisella turkulaisella yläluokkaan kuuluneella ruotsinkielisellä perheellä oli kesäisin käytössään oma tai vuorattu huvila. Tyypillistä oli majoittaa kesäkoteihin myös pidempään viihtyneitä kesävieraita. Näin Ruissalosta tuli Turun kaupungin omalle eliitilleen mahdollistama huvila-alue, yksi ensimmäisistä Pohjois-Euroopassa.

Ensimmäiset huvilat suunnitteli arkkitehti G. T. Chiewitz ja hänen jälkeensä kaupunginarkkitehti P. J. Gylich. Molempien kädenjälki näkyi myös Turun keskustassa. Ruissalon huvilat olivat kuitenkin koristeellisempia kuin mitä kaupungissa sijainneet asunnot. Tornit, pylväät, kesäistä oleskelua varten rakennetut verannat ja veistokselliset ulkoasut kuuluivat kaikki Ruissalon huvialueen tyyliratkaisuihin. Inspiraationsa ne saivat niin Sveitsin kuin Italiankin huvilakulttuurista.

Huvilatontit sisälsivät näyttävän päärakennuksen ohella usein myös puutarhan, jonka antimista perheet nauttivat kesäisin. Huvilan ja sen puutarhan yhteyteen rakennettiin erilaisia oleskelutiloja, jossa perhe ja heidän vieraansa saattoivat nauttia kesäpäivistä keskustellen, huvitellen ja pelaillen. Huvilan yhteydessä oli usein ranta, josta pääsi purjehtimaan tai uimaan. Meren läheisyys oli tärkeää.

Ruissalon kesähuvilat olivat osa kaupunkilaiseliitin elämäntapaa, joka sisälsi paljon joutilasta aikaa etenkin kesäisin. Ilman työtä eivät huvilatkaan toimineet. Porvarisperheiden mukana kulkikin palvelusväkeä, jonka tehtävänä oli normaalien kotitaloustöiden lisäksi huvilan ja sen ympäristön hoito. Säännöllinen laivaliikenne Turkuun mahdollisti myös perheen isännän työnteon kesäisin.

Työväenyhdistysten sivistykselliseen toiminta-ajatukseen kuului alusta asti harrastustoiminnan ja erilaisten viihteellisten iltamien mahdollistaminen. Turussa 1887 perustettu työväenyhdistys oli aktiivinen erityisesti näytelmätoiminnan järjestämisessä. Yhdistys käynnistikin harrastelijanäytelmäkerhon, aluksi tilapäisesti, jo vuonna 1890, mutta pian harrastustoiminnasta tuli vakinaisempaa. Tähän johtivat pyrkimys näytelmien ammattimaiseen toteutukseen sekä teatterikerhon osallistujien innokkuus.

Virallisesti Turun työväenteatteri perustettiin vuonna 1916. Johtajaksi teatteri sai Helsingissä Kansallisteatterissa koulutetun Wilho Ilmarin, jonka tehtävänä oli teatteritoiminnan käynnistys ja vakiinnuttaminen. Teatteriin oli kiinnitetty aluksi parikymmentä näyttelijää sekä ilta-apulaisia ja muita avustajia. Heistä kukaan ei ollut saanut näyttelijänkoulutusta, mutta monet heistä, kuten esimerkiksi Hemmo Airamo ja Aku Valtakoski, tekivät sittemmin huomattavan uran näyttelijöinä ja ohjaajina.

Työväenteatterilla oli näyttämötilat Turun työväentalolla Ursininkadulla, mutta vain osa näytännöistä esitettiin siellä. Työväenteatterin näytäntöjä järjestettiin parin ensimmäisen vuoden aikana myös Turun ruotsinkielisellä teatteritalolla Kauppatorin laidalla. Esitetyt näytelmät eivät poikenneet juurikaan muista kaupungissa esitetyistä, vaan samalla tavalla työväenteatterin lavalla tulkittiin Weckselliä, Strindbergiä, Järnefeltiä, Molièrea ja Linnankoskea. Kieli tosin oli suomi, mikä osin selittää samojen näytelmien esittämisen.

Työväenteatteri sai lehdistössä useita hyviä arvioita. Lokakuussa 1919 teatterissa esitettiin Molièren Saituria, mikä sai Turun Sanomien kriitikon luonnehtimaan näytelmää seuraavasti:

”Alkavalta teatterilta, jonka näyttelijät miltei kaikki ovat amatörinäyttelijäin taiolla, vaatii Moliéren näytelmä melkoisen paljon ponnistelua, jotta ranskalainen kepeys ja sukkeluus voitaisiin tulkita edes jossain määrin tyydyttävässä muodossa. Työväenteatteri onnistui tässä suhteessa kokonaisuuteen katsoen kuitenkin verrattain hyvin.”

Turun työväestö oli yksi aktiivisimmista kaupunkiyhteisöistä järjestäytymään ja kehittämään työväenluokan olosuhteita 1800-luvun lopun Suomessa. Kaupunkiin perustettiin oma työväenyhdistys vuonna 1887, ja kaksi vuotta myöhemmin yhdistyksen tiloissa näki päivänvalon Suomen sosiaalidemokraattinen puolue.

Yhdistyksen toiminnan kulmakivi oli oma työväentalo, joka takasi kunnolliset puitteet toiminnan ylläpitämiselle ja kehittymiselle. Turun työväentalo vihittiin käyttöön marraskuussa 1889. Ursininkadulla sijainneessa rakennuksessa oli aluksi vain juhlahuoneisto ja toimistotilaa, mutta 1890-luvulla tontille rakennettiin kaksi asuinrakennusta. Ne muutettiin myöhemmin ravintola- ja toimitiloiksi.

Rakennuksen juhlasalissa järjestettiin kaikki yhdistyksen tärkeimmät juhlat sekä kokoukset. Sen yhteydessä toiminut raittiusravintola hoiti tarjoilut niin juhlapäivinä kuin arkisinkin. Työväentalolla harjoitettiin myös musiikkia, teatteria ja urheilua sekä kansalaisopistotoimintaa, joten rakennus oli yhdistykselle ja turkulaiselle työväenluokalle oli erittäin merkityksellinen.

Taiga on Vasilij Angarinin kirjoittama ”4-näytelmäinen Draama Siperian elämästä”, jota esitettiin Turun työväenteatterissa 1920-luvun alkuvuosina.  Sen tapahtumapaikkana on vuorikaivos sekä taiga eli Siperian havumetsä. Vaikka näytelmän teemat käsittelevätkin työläisten ja heidän julmien isäntiensä välistä ristiriitaa, on keskiössä rakkaustarina Anna Jegorovna Maltejewan ja Aleksej Iljitsh Isborskijin välillä. Annaa ja Isborskijia erottaa heidän taustansa. Anna on rikkaan kaivoksenomistajan Kudarinin tytär, jolle on kaavailtu puolisoksi Fjodoria, Kudarinin liikekumppanin poikaa – liitto yhdistäisi kahden perheen varallisuuden. Isborskij puolestaan on karkotettu murhamies, joka mustasukkaisuuksissaan on tappanut nuoren vaimonsa, ja sen jälkeen kärsinyt Siperiassa 10 vuoden rangaistuksensa.

Fjodor kuvataan näytelmässä säälimättömäksi työläisiä kohtaan: ”Tuota inhimillisyyttä en voi tuntea. Anna muille ryöväreille yksi sormi, niin tahtovat he heti koko käden.” Annan kohdalla hän kuitenkin puhuu toisin: ”Ah, Anna Jegorovna, mitä välitän minä astronomiasta, kun kysymyksessä on oman elämäni tähti.” Vähitellen näytelmän kuluessa selviää, että Fjodor on enemmän kuin tosissaan, hän palvoo ”tähteään” intohimoisesti ja omistaen.

Isborskij on toista maata. Hän on lyöty – kirjailija jopa kuvaa häntä sairaan näköiseksi – ja häntä on heitelty vuosien kuluessa ”kuin heittopussia” kaivoksesta toiseen. Sisäistä ahdinkoaan hän kuvaa: "Kaikki me murhaajat olemme sellaisia. Niin paljon pakkotyöhön tuomittuja kun Siperiassa olenkin nähnyt – päivällä auringon valossa ovat he uljaita, työ tuottaa heille unohdusta. Mutta auringon laskettua alkaa sydämessä riehunta.” Isborskijissa on kuitenkin ominaisuuksia, katumus ja nöyryys, jotka tekevät hänestä tavoittelemisen arvoisen. Lisäksi hän on arvostettu ammattimies, joka nuoruudessaan on ehtinyt kouluttautua mekaanikoksi, ja ennen kaikkea hän on osoittaa ystävällisyyttä muita työläisiä kohtaan. Rakkaus on Isborskijille lahja: ”Minä olen sielullisesti raajarikko, minä en enään voi uskoa, että tässä sielussa menneisyyttä ajattelematta enää voisi täydellinen ja puhdas onni kukoistaa.” Johon Anna toteaa: ”Kenties on se juuri se särkynyt murskattu sielu, jota minä olen rakastanut.”

Nuoren parin tulevaisuus ei näytä lupaavalta, mutta Anna osoittaa rikkaan perheen tyttäreksi yllättävää luonteenlujuutta. Hän on nuori leski, yhden pakkoavioliiton nähnyt, eikä hän orastavassa feminismissään toiseen sellaiseen taivu. Isälleen hän toteaa: ”Tehkää minut perinnöttömäksi, ajakaa minut pois pelkässä paidassa – minä en tarvitse teidän vieraalla hiellä ja verellä hankittua omaisuuttanne.” Yhdessä Isborskijin kanssa he päättävät paeta taigaa, sen ”synkeyttä, läpitunkemattomuutta, sekavuutta”.

Näytelmän loppukohtauksessa Fjodor ajaa heitä takaa, uhkaa aseella Annaa, mutta Isborskijin ystävällisyys työläisiä kohtaan palkitaan: yksi heistä ampuu Fjodorin, ja toteaa lopuksi pakenevansa taigalle. Vaikka tappo onkin itsepuolustuksessa tehty, ei hän halua sen vuoksi menettää vapauttaan ”päiväksikään”.  Rakastavaiset saavat dramaattisen loppuhuipennuksen jälkeen toisensa.

Taigaa ei ole myöhempinä aikoina esitetty Suomessa.

‍

Työväenluokan keskuudessa yhteisöllisyyttä ja aatteellista kasvua rakennettiin tukemalla erilaisia harrastuksia ja toiminnallisia aktiviteetteja. Suurimman näkyvyyden saivat näytelmäkerhot ja teatterit sekä urheilu, joista erityisesti nuoret innostuivat. Näiden ohella purjehdus, lukeminen, musiikki, yleisurheilu ja voimistelu olivat harrastuksia, joihin työväkeä kannustettiin.

Turussa seurattiin aikakauden sosiaali- ja kulttuuripoliittisia virtoja tarkkaan, olihan Turku yksi järjestäytyneen työväenluokan keskeisimmistä toimipaikoista. Turun 1885 perustettu työväenyhdistys kykeni kuitenkin perustamaan ensimmäisen urheiluseuransa vasta 1912, kun Turun työväenyhdistyksen voimailu- ja urheiluseura Toverit sai alkunsa. Toverit tarjosivat aluksi jäsenilleen mahdollisuuden etenkin voimistelun ja painin sekä yleisurheilun harrastamiseen.

Turun työväenyhdistykseen kuului myös paljon lahjakkaita muusikoita ja musiikista kiinnostuneita jäseniä. Yhdistyksen alle perustettiin mieskuoro jo 1888 ja kahdeksan vuotta myöhemmin myös naiskuoro. Kuorojen lisäksi yhdistyksen nimissä esiintyi soittokunta. Turun työväenyhdistyksen kuorot ja soittokunta konsertoivat ahkerasti ja osallistuivat erilaisiin kilpailun, joissa ne myös menestyivät. Menestyksen takana olivat osaavien soittajien ja laulajien lisäksi ammattitaitoinen ja koulutettu johto.

Teatterin, urheilun ja musiikin ohella Turussa toimi aktiivinen purjehduksesta kiinnostunut osasto. Turun työväen pursiseura perustettiin 1896 ja sen piirissä toimi kymmeniä purjehduksesta kiinnostuneita. Alkuun pursiseura järjesti myös muita urheilutilaisuuksia, mutta 1910-luvulla se keskittyi pelkästään purjehdukseen. Pursiseura hankki omistukseensa Airiston vesiltä Pitkäkarin saaren, jossa se kykeni tarjoamaan jäsenilleen tarpeellista kokoontumis- ja telakkatilaa.

Eräs tärkeimpiä ja näkyvämpiä varhaisia yhdistyksiä Suomessa olivat vapaapalokunnat, joita perustettiin täydentämään julkisia palontorjuntajärjestelmiä 1800-luvulla. Vapaapalokunta-aate levisi, ja suosion myötä yhdistykset alkoivat rakentaa upeita rakennuksia oman toimintansa kodiksi. Tällainen arkkitehti Karl Reiniuksen suunnittelema palokunnantalo, ”Brankku”, valmistui Turun keskustaan vuonna 1892.

Palokunnantalo rakennettiin pääasiassa juhlasaliksi. Siten sen sisuksissa raikuivat palotorjuntaharjoitusten sijaan tanssiaiset, naamiaiset, näyttelyt ja muut kaupunkilaisille tarkoitetut oheistapahtumat, joilla kerättiin rahoitusta VPK:n toimintaan. Varsinaista palokuntatoimintaa talossa harjoitettiin vasta myöhemmillä vuosikymmenillä, sillä vielä ennen Suomen itsenäistymistä talon käyttötarkoitus oli yksinomaan huvittelu.

Aikakauden juhlakulttuuria kuvastavat Palokunnantalon vihkiäisjuhlat, jotka olivat kolmiosaiset. Aluksi päivällä pidettiin pääjuhla, jossa ohjelmassa oli puheita ja onnitteluita. Sen jälkeen järjestettiin kahvikonsertti, ja illalla oli vielä tarjolla kutsuvieraille illallistanssiaiset. Onnistuneet vihkijäiset ja sitä seuranneet tapahtumat loivat talolle aseman tärkeimpänä juhlasalina Turussa. Juhlasalissa vierailivat vuosien saatossa monet tunnetut suomalaiset esiintyjät, kuten Aino Ackté ja Jean Sibelius, mikä kuvastaa salin asemaa Turussa.

Palokunnantalon keskiössä oli upeasti koristeltu, pilarein reunusteltu kaksikerroksinen loistelias juhlasali, joka mahdutti sisäänsä enimmillään lähes tuhat henkilöä. Seinät olivat aluksi maalattu ornamenttiaiheisin kuvioin ja pilarit olivat marmoroituja, kunnes salin ilmettä modernisoitiin 1900-luvun alussa vaihtamalla koristeet ”vaalean iloisiin” väreihin. Salia valaisivat suuret kristallikruunut ja tanssiaisten välissä kaupunkilaiset saattoivat levähtää Thonet’n tehtaan tyylikkäillä wieniläistuoleilla.

Juhlasalissa järjestettyjen aktiviteettien lisäksi palokunnantalolla oli tarjota myös muuta viihdykettä turkulaisille. Juhlasalissa sijaitsi näyttämö teatteriesityksiä varten ja salin viereisiin isoon huoneeseen oli sijoitettu ravintola, joka oli auki päivittäin. Ravintolalla oli tiloja myös yläkerrassa, jossa sijaitsi pienen salin lisäksi kabinettina toiminut ”turkkilainen” huone. Kellarissa sijaitsi Turun ensimmäinen sisäkeilarata, joka tosin jouduttiin poistamaan aiheuttamansa metelin vuoksi jo 1914.

Modernin yhteiskunnan vapaa-ajanviettotapoihin on vaikuttanut kenties kaikkein voimakkaimmin urheilu. Vapaa-ajan kilpailullinen liikunta ja urheilu yleistyivät niin porvariston kuin työväenluokan parissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina, ja etenkin 1800-luvun loppu oli urheilun ja yhdistystoiminnankehityksen aikaa. Tällöin Suomeen perustettiin lukuisia uusia urheiluyhdistyksiä, ja uusia lajeja kokeiltiin ahkeraan.

Turussa suosittuja lajeja olivat erityisesti soutu, uiminen, pyöräily, purjehdus, voimistelu, hiihto, tennis ja yleisurheilu sekä pesäpallon edeltäjä kuningaspallo. Lajien ympärille perustettiin nopeasti yhdistyksiä kehittämään toimintaedellytyksiä ja kokoamaan samanmielisiä, urheilusta kiinnostuneita ihmisiä yhteen. Monet yhdistyksistä perustettiin aluksi kaupungin ruotsinkielisen väestön toimesta, minkä jälkeen kiinnostus levisi myös suomenkielisen väestön keskuuteen.

Ensimmäinen kaikille avoin urheiluseura oli nimeltään Åbo Simsällskap, joka perustettiin vuonna 1880 turkulaisen voimistelunopettaja John Hoffmanin aloitteesta. Ajalle tyypillistä oli, että urheiluseuroja syntyi etenkin lukiolaisnuorten ja-opettajien toimesta, mutta myös upseerien ja työväenliikkeen rooli oli merkittävä. Joskus vaikutteet ja lajit saapuivat erikoisempia reittejä pitkin, kuten vuonna 1890, kun englantilaisten Crichtonin veljesten telakalla pelattiin kaupungin ensimmäiset jalkapallo-ottelut.

Urheilun vaikutus näkyi ja tuntui vuosisadan vaihteen Turussa voimakkaasti. Kaupunkiin rakennettiin erilaisia urheilukenttiä ja suorituspaikkoja, joista tärkeimmät sijaitsivat Kupittaalla ja Aurajoenrannan läheisyyteen perustetulla Urheilupuistolla. Innostus kantoi, ja turkulaiset olivat pioneereja monessa lajissa. Urheilupuistossa annettiin mm. näytös ”jäähockeypelissä” helmikuussa1908, mikä oli lajin ensiesiintymisiä Suomessa.

Urheilutoiminta vakiintui Turussa 1900-luvun alkupuolella. Kilpailutoiminta oli säännönmukaista, olosuhteita oli kehitetty ja seuratoiminta oli vakaata. Samalla myös olympialiike alkoi saada jalansijaa Suomesta, joka lähetti ensimmäiset urheilijansa vuoden 1908 kisoihin. Etenkin Tukholman 1912 menestyksen myötä olympialaisista tuli keskeinen tavoite ja menestyksen mittari turkulaisen urheiluelämän keskuuteen.

‍

‍

Turussa urheilun kasvavaan suosioon vastattiin rakentamalla suorituspaikkoja ja perustamalla yhdistyksiä mahdollistamaan kilpailutoimintaa. Erityisen tärkeää kaupunkilaisten harrastustoiminnan näkökulmasta oli Åbo Idrottsvänner  –Turun Urheilun ystävät ry:n perustaminen vuonna 1893. Kaksikielisen yhdistyksen tärkein tehtävä oli urheilupuiston perustaminen Turkuun ja sen hallinnointi.

Varat Urheilupuiston rakentamiseen tulivat yksityisiltä ihmisiltä lahjoituksina, arpajaisista ja erilaisista muista rahankeruutapahtumista. Ilman kunnallista avustusta puiston perustaminen ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, sillä urheilukentät ja suorituspaikat vaativat tilaa, jota löytyi kaupungin mailta. Turun kaupunginvaltuusto vuokrasikin yhdistykselle maan puistoa varten, jotta urheilutoiminta kyettäisiin järjestämään kaupungin rajojen sisällä.

Urheilupuiston rakentaminen oli vaativa urakka, sillä alue oli alkujaan lähinnä puutonta kalliota. Satojen tuhansien multakuormien ajamisen, tuhansien puiden istuttamisen ja keinotekoisten lammikoiden rakentamisen jälkeen puisto oli valmis vastaanottamaan itse suorituspaikat.

Urheilupuisto oli tarkoitettu kaikille kaupunkilaisille, mutta ihan jokaiselle sisäänpääsy ei kuitenkaan mahdollistunut. Puisto oli aidattu ja sisäänpääsy edellytti kymmenen pennin maksua, mikä rajasi osan kaupunkilaisista tapahtumien ulkopuolelle. Puisto oli kuitenkin laaja alue, eikä valvonta ollut niin kattavaa, etteivätkö halukkaat olisi päässeet sisälle myös pummilla.

Aluksi puistoon rakennettiin yleisurheilukenttä, tenniskentät sekä pyöräilystadion. Kesällä kentät mahdollistivat myös esimerkiksi isot voimistelu- ja juoksutapahtumat. Urheilupuistoon perustettiin myös pieni eläintarha, mutta sen tarina päättyi muutaman vuoden kuluessa.

Kesäurheilun lisäksi Urheilupuisto oli käytössä myös talvisin. Yleisurheilukentät ja lammikot muuttuivat luistinradoiksi ja juoksureitit hiihtoladuiksi. Puistossa oli myös mahdollisuus kelkkailuun. Paikan erikoisuus oli mäkihyppytorni, jokaoli ahkerassa kisakäytössä. Puistoon asennettiin valaistus 1901, mikä paransi erityisesti talvikäyttöä.

Urheilupuisto ja sen mahdollistamat harjoitteluolosuhteet olivat ratkaisevassa roolissa tekemässä Turusta näkyvää urheilukaupunkia. Urheilupuistosta tuli suosittu kilpailu- ja harjoitteluareena, vaikka suorituspaikoista ei aina huolehdittukaan asianmukaisella tavalla. Puiston ansiosta Turkuun kehittyi kuitenkin monipuolinen lajikirjo ja seurakulttuuri.

‍

Toinen toistaan seuraavat kansanjuhlat olivat urheilutapahtumien ohella Turun urheilupuistossa arkipäivää vuosisadan alkupuolella. Vuoden 1926 heinäkuun alkupuolella urheilupuistossa oli järjestetty ”maamme ruotsalaisten yleinen laulujuhla”, jota varten oli rakennettu ”kaunis, aistikas ja kookas laululava”.  Heinäkuun loppupuolella oli vuorossa Turun Urheiluliiton 25-vuotisjuhlat ja kansainvälinen kilpailu, joka ”erittäin miellyttävän ja kauniin” kuorolaulun sijasta tarjoili ”hermoja suloisesti raastavaa jännitystä”. Suomen kansallisylpeys Paavo Nurmi kilpaili ”päävihollistaan”, ruotsinsuomalaista Edvin Widetä vastaan 1500 ja 5000 metrin matkoilla. Paavo Nurmen vierailu lienee pääsyy siihen, että urheilukilpailuista on säilynyt harvinaista filmimateriaalia.  

Nurmi ja hänen kilpakumppaninsa Wide järjestivät katsojille 1500 metrin matkalla ensiluokkaisen jännitysnäytelmän (filmimateriaalin alussa juoksusta näkyy katkelma). Ennen viimeistä kaarretta Wide otti hurjan loppukirin. Turun Sanomat kuvaa, kuinka ”yleisö katseli ällistyneenä, ja varmasti moni sydän vavahti pahasti. Melua ei ollut. Mutta Nurmi vastasi hyvin Widen loppukiriin. Hän pysyi aivan kintereillä, ja viimeisessä kierteessä näytti siltä, kuin hän olisi pidätellyt vauhtia. Loppui kierre, ja Nurmi syöksähti vastustamattomasti ohi”. Häviöstä huolimatta Wide kehui Turun urheilukenttää ja ”oletti sen, jos sitä hyvin hoidetaan, ensi keväänä olevan mitä parhaan ja pystyvän kilpailemaan minkä muun radan kanssa tahansa”. 5000 metrin kilpailun Nurmi voitti ylivoimaisesti, ja hänet ”nostettiin kultatuoliin ja neitoset kantoivat hänelle sinivalkonauhoilla varustetun seppeleen”. Yleisö eläytyi hartaasti ”omansa voittoon”.

Tasavallan presidentin Lauri Kristian Relanderin lisäksi urheilukilpailuilla oli arviolta 11 000 seuraajaa. Turun urheilupuistossa kisattiin pitkien juoksumatkojen lisäksi mm. 60 ja 100 metrin juoksuissa, 110 metrin aitajuoksussa, 4x100 metrin viestissä sekä kiekon- ja keihäänheitossa, kuulassa, pituushypyssä ja kolmiloikassa. Komea hiilimurskarata sai kilpailuissa avajaisensa. 

Filmimateriaalissa näkyy lisäksi 60 ja 100 metrin pikajuoksut, joista viimeksi mainittua Turun Sanomat kuvaa ”kireäksi”. Kamppailun ratkaisivat ”Mäntsälän pikajunaksi” kutsuttu Ilmari Helle, Anton ”Kahveli” Husgafvel sekä Reijo Halme, joista ensin mainittu voitti kilpailun Halmeen hyvästä lähdöstä huolimatta. Edelleen materiaali sisältää 110 metrin aitajuoksun. Urheilijasuvun vesa Akilles Järvinen ja Martti Jukola puolestaan ratkaisivat tämän kilpailun. Jukola kaatoi pari aitaa, joten koko ajan niukassa johdossa ollut Järvinen voitti kilpailun. Samainen Jukola muutoin kampanjoi ahkerasti ”epäesteettistä ja -terveellistä” naisurheilua vastaan, vaikka naisten osallistuminen urheilukilpailuihin oli vakiintunut jo 1910-luvulla, ja naiset olivat saaneet ensimmäiset Suomen mestaruutensa juuri Turussa järjestetyissä SM-kilpailuissa vuonna 1913. Vuoden 1926 kilpailuissa ei naisia kuitenkaan nähty, ja muutenkin naiset kilpailivat ainoastaan harvemmissa lajeissa ja pienemmin rasituksin kuin miehet. 

Filmimateriaalissa esiintyy myös ajan urheilutoimittajia, urheilukisan kuuluttaja ja hänen äänitorvensa korokkeella. 

Innostus museoita ja näyttelyitä kohtaan oli leimallista 1800-luvulle ja erityisesti sen loppuvuosikymmenien Euroopalle. Uusia museoita, gallerioita ja näyttelyinstituutioita perustettiin ahkeraan. Turkukin sai osansa tästä innostuksesta, kun se perusti Historiallisen museon vuonna 1881 keräämään, ylläpitämään ja asettamaan näytteille kokoelmaa kaupungin historiasta.

Historiallisen museon ja Taidemuseon perustamisten jälkeen seuraava isompi museaalinen askel otettiin vuonna 1907, kun Turkuun avattiin luonnontieteellinen museo. Biologisen museon nimellä alusta asti kulkenut museo perustettiin urheilupuiston lounaiskulmaan, jonne arkkitehti Alexander Nyström suunnitteli kansallisromanttisen, puisen museorakennuksen.

Taidemuseon ja kirjastorakennuksen tavoin myös biologisen museon valmistumiseen tarvittiin mesenaattitoimintaa. Tunnettu turkulainen liikemies- ja konsulipariskunta Helen ja Alfred Jacobsson olivat tutustuneet Tukholman matkallaan paikalliseen biologiseen museoon ja kokemuksesta ihastuneena halusivat samanlaisen myös Turkuun. He tekivät ensimmäisen lahjoituksensa museota varten jo vuonna 1902.

Inspiraation lisäksi Tukholmasta saapui myös konkreettinen apu museon pystyttämiseen. Museon ydin koostui kymmenestä erilaisesta luontomaisemasta eli dioraamasta, joita rakentamaan palkattiin Gustaf Kolthoff ja hänen poikansa Kjell Kolthoff Tukholman biologisesta museosta. Kolthoffit suunnittelivat näyttelytilat, täyttivät esille tulevat eläimet ja maalasivat kankaiset taustamaisemat yhdessä turkulaisten opettajien Alfred Poppiuksen ja Don Alfred Wikströmin kanssa.

‍

1800-luvulla kaupungistuva väki oli viehättynyt mitä erilaisimmista aisteja huijaavista ilmiöistä. Niihin kuuluivat esimerkiksi illusoriset tilainstallaatiot, joita kutsuttiin panoraamoiksi tai kosmoraamoiksi. Nämä olivat pohjimmiltaan varhaisia 3D-simulaatioita ja pyrkivät sijoittamaan katsojan kuvitteellisesti niiden esittämään maisemaan. Hieman samankaltaisia tavoitteita oli suurta suosiota saaneella stereoskoopilla eli laitteella, jonka avulla kaksi eri kohdista otettua valokuvaa muodostivat laitteen läpi katsottuna kolmiulotteisen näkymän. Samalla periaatteella toimii vielä nykyisinkin tunnettu Viewmaster.

Mitä yhteistä on sitten Turun Biologisella museolla ja illusionismilla? Kun museo 15. heinäkuuta 1907 avasi ajan myötä täydentyvän näyttelynsä, oli esillä dioraamoja. Dioraamat olivat lasivitriineihin sijoiteltuja asetelmia, joilla pyrittiin luomaan vaikutelma dramaattisesta ja todentuntuisesta luontomaisemasta kasveineen ja eläimineen. Dioraamoja koostettiin samoin periaattein kuin aikakauden teatterilavastuksia. Taustamaiseman eli -fondin ohella hyödynnettiin kolmiulotteisia elementtejä, ja valaistusratkaisulla korostettiin plastisuutta. Pääosissa toimivat etualan täytetyt eläimet.

Kun dioraamat otettiin käyttöön luonnontieteellisissä museoissa, muuttui kokoelmien esittelyn luonne täysin. Aikaisemmin vallinnut harras ja oikeaoppinen, tieteellisyyttä korostava lähestymistapa korvautui halulla viihdyttää ja huvittaa. Vaikka pohjimmiltaan olikin kysymys kansan sivistämisestä ja luontotietoisuuden lisäämisestä, olivat taiturimaisesti koostetut dioraamat mystisine eläinhahmoineen hurmaava kokemus. ”I omtanke för ekonomiskt mindre lyckligt lottade medmänniskor eller i sträfvan att väcka och höja hågen för skön konst, vetenskap och literatur eller andra grenar af mänsligt vetande”, lausui asessori Juselius museon avajaisjuhlassa.

Oheisissa varhaisissa dioraamoissa esittäytyy ulkosaariston ja sisäsaariston maisemia, kuusamolaista metsää, suomaisemaa sekä kallioista rantaa. Tunnistettavia lintuhahmoja ovat mm. kurki, koskelo, uikku, haahka, merilokki, naurulokki, kuikka, telkkä ja sorsa. Talvisessa metsämaisemassa seikkailevat ilves ja orava. Katsoja saattoi astua maisemaan ja tehdä mielikuvissaan matkan lajien luonnollisiin elinympäristöihin eri puolille Suomea.

‍

Turun ensimmäinen suomalaisten johtama teatteri näki päivänvalon vuonna 1894, kun nuoret teatterinystävät Oscar Rosenqvist-Krabbe, Felix Jungell ja Hjalmar Lange perustivat Svenska Inhemska Teaternin. Se oli, erotuksena aikaisempiin ruotsalaisiin näytelmäryhmiin, täysin suomalaisin voimin ylläpidetty ja esiintynyt teatteriryhmä. Inhemskan esityskieli oli ruotsi ja pääesiintymispaikkana oli Turun teatteritalo Kauppatorin laidalla.

Teatterin toiminta vakiintui nopeasti, mutta mistään suuresta suosiosta se ei nauttinut. Vieraileville teatteriryhmille annettiin enemmän arvoa kuin Inhemskan omalle toiminnalle, vaikka teatterissa näyttelivät pitkään sellaiset aikakauden tunnetut nimet, kuten Mia Backman, Greta Strindberg ja Kondrad Tallroth. Teatteri joutui myös kilpailemaan erityisesti helsinkiläisten teattereiden kanssa. Nämä heijastuivat Inhemskan toimintaan myös jatkuvina talousvaikeuksina.

Inhemska Teatern pysyi pystyssä lopulta vain mesenaattien suosiollisella avustuksella. Teatteria tukivat etenkin sen alkuvaiheessa lehtori Gustaf Cygnaeus ja näyttelijä Mina Cygnaeus sekä myöhemmin Dahlströmin liikemiesveljekset, jotka olivat rahoittaneet myös Turulle taidemuseorakennuksen.

Svenska Inhemska Teaternin taru päättyi vuonna 1919, jolloin sen tilalle perustettiin Åbo Svenska Teater sekä samanniminen osakeyhtiö. Uusi teatteri otti hallintaansa paitsi Inhemskan näytelmäkirjaston, puvustamon ja lavastukset, myös Kauppatorin laidalla sijainneen vanhan teatterirakennuksen.

‍

Turulla on merkittävä sijansa suomalaisen teatterin historiassa. Kaupungissa oli vakiintunutta teatteritoimintaa jo 1810-luvulta lähtien ja vuoden 1827 tulipalokatastrofin jälkeen Turkuun valmistui 1838 uusi teatterirakennus. Sen suunnittelivat nykyisen Kauppatorin kylkeen tunnetut arkkitehdit C. L. Engel ja P. J. Gylich, joiden kädenjälki näkyi runsaana Turun katukuvassa.

Kauppatorin teatterirakennuksella oli keskeinen rooli turkulaisen teatteritoiminnan syntymisessä ja kulttuurielämän ylläpitäjänä. Se tarjosi kodin vieraileville, niin ulkomailta tulleille kuin kotimaisillekin esiintyjille, ja mahdollisti korkeatasoisten näytösten esittämisen. Teatterissa oli satoja katsojapaikkoja ja varustelutaso vastasi aikakauden tarpeita.

Vanha Engelin ja Gylichin teatterirakennus koki monta muutosta vuosikymmenten saatossa. Ensimmäisen kerran uudistuksia tehtiin 1860-luvulla, jolloin rakennus laitettiin sisustusta myöden uusiksi. Toisen kerran näin jouduttiin toimimaan 1881 suuren tulipalon jälkeen. Tuli tuhosi rakennuksen sisältä kaiken ja jätti vain raamit pystyyn.

Tiilirakenteisen teatterirakennuksen esiintyjät olivat pitkään vierailevia teatteriryhmiä ja kiertuenäyttelijöitä, jotka näyttelivät niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Vasta 1894 rakennukseen asettui pysyvämmin Svenska Inhemska Teatern ja vuodesta 1919 sen toiminnan jatkajana nykyinen Åbo Svenska Teater. Tällöin myös teatteria hallinnoinut yhtiö muutti nimensä muotoon Aktiebolaget Åbo Svenska Teater.

Pysyvästä teatteritoiminnasta huolimatta Turussa vieraili myös useita tunnettuja kiertäviä teatteriryhmiä sekä yksittäisiä taiteilijoita vielä 1900-luvun alussa. Esimerkiksi vuosina 1904–1911 Turussa esiintyi lukuisia kertoja maineikas näyttelijä Ida Ahlberg, ja 1910-luvun alussa oman seurueensa Turkuun toi puolestaan näyttelijä Aarne Orjatsalo. Tällöin Turussa nähtiin mm. Shakespearen Loppiaisaatto, J. J. Wecksellin Daniel Hjort, Sofokleen Antigone ja August Strindbergin Neiti Julie, kaikki teatteriklassikkoja jo tuolloin.

Teatterin ohella Kauppatorin laidan teatterissa esitettiin myös oopperanäytöksiä, jotka olivat suosittuja 1900-luvun alussa. Kaupungissa ei ollut varsinaista omaa oopperaa, vaan esityksiä järjesti usein joko vierailevat ryhmät tai sitten Turun Soitannollinen seura. Oopperamusiikki oli soinut Turussa jo 1700-luvulla, mutta 1900-luvun alussa seuran kapellimestari, tanskalainen Fredrik Schnedler-Petersen otti oopperan orkesterin vakiohjelmistoon.

Taidemuseon taustalla oli 1891 perustettu Turun Taideyhdistys, joka hallinnoi museon kokoelmaa ja ylläpiti näyttelytoimintaa. Yhdistyksen takana vaikuttivat monet aikakauden varakkaista turkulaisista, mutta Taidemuseon rakennus ei olisi ollut mahdollinen ilman kauppiasveljeksiä Ernst ja Magnus Dahlströmiä. Heidän suuren lahjoituksen avulla yhdistys sai pysyvän kodin taidekokoelmalleen, johon oli jo kertynyt kunnioitettava määrä aikakauden nykytaidetta, kuten Gallen-Kallelaa, Schjerfbeckiä, Järnefeltiä, Westerholmia ja Wiikiä.

Taidemuseon avajaisnäyttely oli yleisömenestys, sillä sen näki yli 8 000 taiteesta kiinnostunutta vierailijaa. Määrä oli kunnioitettava 40 000 asukkaan kaupungissa. Museotoiminnan rungon muodosti Taideyhdistyksen oma vakituinen kokoelmanäyttely, jonka rinnalla museolla järjestettiin uutta taidetta esittänyt kevätnäyttely sekä erilaisia teemanäyttelyitä, kuten nuorten taiteilijoiden, että taiteilijoiden henkilökohtaisia näyttelyitä.

Kokoelmien kiinnostavuuden nosti esille myös Turussa 1910-luvun alussa vieraillut George Renwick, jonka mukaan yllätyksellisen hyvä ja tasokas noin pienelle kaupungille. Hän nosti esille erityisesti Hjalmar Munsterhjelmin ja Berndt Lindholmin teokset näkemisen arvoisina.

Jo asemansa vakiinnuttaneet suomalaisen kultakauden taiteilijat Magnus Enckell ja Hugo Simberg avasivat näyttelynsä Turun taidemuseossa joulukuun 8. päivänä 1907 klo 11. On vaikea arvioida, ovatko juuri oheiset kuvituksena esitetyt maalaukset ja etsaukset olleet näyttelyssä – näyttelyluettelossa suuri osa etenkin Simbergin töistä on otsikoitu tarkemmin määrittelemättömiksi harjoitelmiksi tai muotokuviksi. Osviittaa näyttelyn sisällöstä antaa kuitenkin Enckellin ja Simbergin Helsingin Ritarihuoneen näyttelystä säilyneet valokuvat saman vuoden lokakuulta 1907.

Keskeisen osan näyttelyn töistä muodostivat Helsingin Yliopiston kirjaston (Enckell) sekä Tampereen tuomiokirkon freskoja (Enckell ja Simberg) varten maalatut harjoitelmat.

Enckellin ”Kultakausi”, ”harjoitelma dekoratiiviseen maalaukseen” Helsingin Yliopiston kirjaston pohjoissalin länsipäätyyn, on näyttelyluettelon ensimmäinen työ.  Enckellin tiedetään perehtyneen kirjaston koristeluun vuosisadan alussa. Himmeävärinen, kultaista valoa hehkuva teos on nähtävissä kirjastossa vielä tänäkin päivänä. Kuten muissa teoksissaan, Enckell on tutkinut tässäkin alastomia ihmisvartaloita: nuori mies kurottuu suurikukkaista oksaa kohden, nainen on selin. Tunnelma on ylimaallinen viitaten tarumaiseen todellisuuteen.

Kun arkkitehti Lars Sonck sai tehtäväkseen Tampereen tuomiokirkon suunnittelun, hän kutsui Enckellin ja Simbergin koristelemaan rakennuksen. Tarkoituksena oli luoda jugendin hengen mukainen kokonaistaideteos, arkkitehtuurin ja freskomaalausten vuoropuhelu. Tavoite oli haastava ja merkitsi kummankin taiteilijan uralla merkittävää askelta. Simberg aloitti työnsä vuonna 1904, Enckell muutamaa vuotta myöhemmin. Turun näyttelyssä oli Enckelliltä kaksi harjoitelmaa alttarifreskoa ”Ylösnousemus” varten. Harjoitelmien yleispätevä humanismi ja pyhä tunnelma tuntuu välittyneen aikalaisyleisölle. Simbergiltä tuomiokirkon harjoitelmia oli peräti kahdeksan ja ne liittyivät lehterikaidetta kiertävään freskoon ”Köynnöksenkantajat”. Aikalaistoimittaja kuvasi niitä ”sanomalehtien kautta tutuksi tulleiksi, kukkakiehkuraa kantavia poikia esittäviksi kauniiksi harjoitelmiksi”. ”Köynnöksenkantajien” ohella Simberg maalasi tuomiokirkon kattoon vihaisesti tuijottavan käärmeen. Synnin symbolina tunnettu käärme ja alastomat pojat aiheuttivat aikanaan kriitikoiden hyvästä vastaanotosta huolimatta valtaisan skandaalin ja teoksia pidettiin kirkkoon sopimattomina.

Mainitsemisen arvoisena teoksena toimittaja piti myös Simbergin etsausta ”Musta surma”, joka perustui samannimiseen maalaukseen. Enckell puolestaan oli asettanut näytteille hänen vastikään Napolissa ja Caprilla maalaamansa teokset.

Vaikka kysymys oli pääasiassa harjoitelmista, pidettiin näyttelyä Turun taidemuseossa merkittävänä. Turun sanomat kirjoittaa: ”Kuten ylläolevasta jossain määrin käy selville, on näyttely kokolailla huomiota herättävä ja vielä sitä enemmän kun sen on taidolla järjestänyt museon intendentti, taiteilija Viktor Westerholm. Mainittakoon vaan, että suuri sali suuressa määrin muistuttaa nyt Johanneksen kirkkoa, sinne kun Enckellin harjoitelma alttarifreskoon on asetettu oven vastaiselle seinälle perälle ja Simbergin pojat, joita on 8 taulua, kummallekin salin sivuseinälle.”

‍

Turun kulttuurielämän yksi suurimmista kohokohdista 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oli, kun kaupungin uusi ylväs taidemuseo valmistui elähdyttämään sivistyneistöpiirejä vuonna 1904. Puolalanmäen komistukseksi valmistunut kansallisromanttinen rakennus oli arkkitehti Gustaf Nyströmin käsialaa. Hänet tunnettiin erityisesti Helsingissä sijainneiden Säätytalon ja Kansallisarkiston rakennusten suunnittelijana, mutta Nyström suunnitteli myös Turkuun useita rakennuksia.

Museorakennus oli pyhitetty kokonaan taiteelle. Yläkerrassa sijaitsivat näyttelytilat, joita Turun taideyhdistys hallinnoi. Näyttelyiden ohella rakennuksessa toimi 1830 perustettu Turun Piirustuskoulu, jonka opetustoiminta keskittyi rakennuksen alakertaan. Siellä sijaitsi myös museon intendentin oma ateljee. Kulku taidemuseoon kävi paraatiovien kautta, mutta piirustuskoululaisille avautuivat ovet rakennuksen takapuolelta.

Taidemuseon valmistuessa Puolalanmäki oli vielä puuton ja köyhemmän väen vanhojen puisten asuintalojen ympäröimä. Museorakennus käynnisti nykyisen Puolalanpuiston alueen täydellisen muodonmuutoksen, kun sen vanavedessä alueella alkoi rakentua jugendkerrostaloja porvaristolle. Taidemuseon alueesta tuli näin varakkaan kaupunkilaisväestön haluttu asuinalue. Korkean sijaintinsa vuoksi Taidemuseo näkyi lähes kaikkialle kaupungissa korostaen asemaansa turkulaisen kulttuurin ja uuden aikakauden majakkana.

Saapuessaan junalla tai laivalla Turkuun 1900-luvun alussa oli matkailijalla valittavanaan useampi eri majoitusvaihtoehto. Nykyisen Kauppatorin laidalla sijaitsivat jyhkeän uljas hotelli Phoenix sekä sirompaa jugendia ornamentteineen ja lasi-ikkunoineen edustanut Hamburger Börs. Turkulaisista hotelleista erityisesti Börs saavutti mainetta ja suosiota matkailijoiden, mutta myös paikallisten, keskuudessa.

Kauppatorin laidalla puurakennuksessa sijainnut Börs oli aluksi ravintola, joka toimi nimellä Hamburger Bierhalle. Nimensä vaihtanut Hamburger Börsin ravintola laajentui hotelliksi 1900-luvulla, kun arkkitehti Frithiof Strandell suunnittelemat jugend-rakennukset valmistuivat 1904 ja 1909. Uusi moderni hotellimiljöö kasvatti Börsin suosiota ja loi paikalle tunnetuksi käyneen koristeellisen ulkomuodon.

Kauppatorin laidoilla kilpailleiden Börsin ja Phoenixin lisäksi matkustaja saattoi majoittua myös rautatieaseman kupeessa sijainneeseen Rautatieaseman hotelliin. Kaikki kolme palvelivat ennen kaikkea ylä- ja keskiluokkaan lukeutuneita matkustajia. Muille matkustajille huoneita vuokrasivat majatalot sekä erilaisten yksityisten henkilöiden tai yhdistysten ylläpitämät pienet majoitusliikkeet.

Börsin ravintolan tunnetuin aikakausi alkoi 1898, kun sen omistajaksi saapui Tukholmasta ravintoloitsija Wallina Valtin. Ravintola oli saanut anniskeluoikeudet jo vuotta aiemmin 1897, jolloin paikan nimi oli muuttunut Hamburger Börsiksi. Muutoksen yhteydessä ravintolaan perustettiin laakeripuin koristeltu kesäpuutarha, joka tunnettiin myöhemmin turkulaisten suussa Börsin pöheikkönä.

Börs menestyi erittäin hyvin Valtinin komennossa. Se laajensi kahteen otteeseen, kun ravintolan yhteyteen rakennettiin hotelli sekä kahvila. Ravintola tarjosi lounasruokaa, illallista, järjesti tapahtumia ja erityisiä juhlapäivällisiä, kuten vappulounaita. Börsissä oli myös kabinetteja ja juhlahuoneisto, joita saattoi varata yksityistilaisuuksiin.

Börs oli Valtinin aikana Turun keskeisimpiä ravintoloita ja kaupungin eliitti viihtyi siellä mielellään. Tunnetuimmille ja varakkaimmille suvuille oli varattu omat kantapöydät. Monet vieraat arvostivat korkeatasoista ja kohteliasta palvelua, josta Börs oli tunnettu.

Hamburger Börs hyödynsi ahkerasti aikakauden sanomalehtiä mainonnassaan. Ravintolassa vieraili ahkeraan kotimaisia ja ulkomaisia esiintyjiä, joista Valtin tiedotti turkulaisille. Konsertteja olikin usein ja yleensä ne olivat erilaisten päivällisten yhteydessä. Martinpäivänä marraskuussa 1904 järjestetyillä ”hanhipäivällisillä” (gåsmiddag) esiintyivät ranskalainen laulaja mademoiselle Olinka, tanssi- ja lauluesityksen esittäneet Liselottin sisarukset sekä naisorkesteri Fennia.

‍

Vuosisadan vaihteen suurin ja näkyvin uudistus kulttuurin saralla oli elävät kuvat eli elokuva, jonka ensimmäiset näytökset esitettiin 1890-luvun puolivälissä. Elokuvista tuli nopeasti suosittua viihdettä 1900-luvun alun Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kun ihmiset yhteiskuntaluokkiin katsomatta innostuivat uudesta kulttuurituotteesta. Turussa kiinnostus vaikutti siihen, että kaupunkiin perustettiin useita elokuvateattereita vuosisadan alussa. Ensimmäinen niistä oli Eläviä Kuvia Maailman Ympäri vuodelta 1905.

Eräs uusista menestyneemmistä elokuvateattereista Turussa oli Metropol, joka sijaitsi Hamburger Börs -hotellin yhteydessä sen sisäpihalla. Metropolissa oli ajan tavan mukaisesti yksi näytäntösali permantokatsomoineen, mutta sen erikoisuutena oli molemmille pitkille sivuille ulottunut parveke. Permannolle mahtui 500 katsojaa ja yhteensä teatterin kapasiteetti oli lähes 650 katsojaa.

Vuonna 1908 avattu Metropol oli näyttävä paikka, ja se kilpailikin kaupungin ykkösteatterin paikasta yhdessä Olympian, Casinon ja Turun Biografi -teatterin kanssa. Metropolissa oli valkokankaan lisäksi näyttämö. Siksi siellä esitettiin elokuvien ohella myös näytelmiä, konsertteja ja taide-esityksiä sekä arvopaperihuutokauppoja ja yksityisjuhlia. Moneen käyttöön taipunut sali oli siten tuttu lukuisille turkulaisille.

Metropolissa esitettiin juonellisia, pitkiä elokuvia, joista monet olivat ajan tapaan käsin väritettyjä. Yhtiöllä oli yksinoikeus osaan elokuvista. Pitkien filmien ohessa Metropol esitti lyhytelokuvia sekä uutiskatsauksia, luontokuvia ja dokumenttielokuvia. Elokuvat olivat vielä tuolloin mykkiä, mutta hiljaisuudessa niitä ei katsottu, sillä näytäntöjä säestivät aina orkesterit tai yksittäiset muusikot.

1900-luvun taitteessa uudenlainen taiteenmuoto, elokuva, hämmästytti väkeä. Metropol-elokuvateatterissa esitettiin 3. maaliskuuta 1913 ensimmäisen suomalaisen kokoillan elokuvan Turun ensi-ilta. Minna Canthin näytelmään perustuva Sylvi kiersi Suomea Viipurista Raumalle saakka. Tuohon aikaan kopioita valmistettiin tiettävästi vain kaksi. Elokuvan taustalla vaikuttivat kuvaaja Frans Engström sekä Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Teuvo Puro ja Teppo Raikas, jotka olivat kokeilleet siipiään jo lyhytelokuvan saralla. Innostunut kolmikko kuvasi vuoden 1911 aikana Sylvin ohella peräti kaksi sittemmin tuhoutunutta kokoillan elokuvaa.

1900-luvun katsoja tarkasteli elokuvaa toisesta näkökulmasta kuin nykyajan mediakulttuurissa marinoitunut katsoja. Jo itse liikkuva kuva kankaalla oli ihme. Efekti oli tottumattomalle vaikuttava, siitäkin huolimatta, että kysymyksessä oli mustavalkoinen mykkäelokuva, jonka katsomiskokemusta ohjasivat välitekstit. 

Sen sijaan näytelmänä Sylvi saattoi olla katsojalle tuttu, sillä sitä oli esitetty Suomen teattereissa vuodesta 1893 lähtien. Sylvin tarinassa korostuu aikakaudelle ominainen ja osin vieläkin ajankohtainen kysymys: onko nainen vain miehen omaisuutta vai onko hänellä oikeus päättää omasta elämästään. Sylvi tuntuu olevan toisaalta kokemattomuutensa uhri, toisaalta intohimojensa armoilla, ja nämä asiat viime kädessä johtavat lopun hirvittävään tragediaan.

Elokuvasta on säilynyt sattumien kautta vain fragmentteja, joista on professori Hannu Salmen johdolla koostettu vuonna 2016 Kavin arkistosta löytyvä 27 minuutin kokonaisuus. Elokuvan alkuperäinen kesto oli 49 minuuttia. Säilyneen version kuvatekstit eivät ole alkuperäiset.

Elokuvassa nuori Sylvi (Airi Roswall) on menettänyt vanhempansa ja sen seurauksena päätynyt järkiavioliittoon itseään vanhemman huoltajansa, notaari Aksel Vahlin (Teuvo Puro) kanssa. Töissään viihtyvä Vahl ei Sylviä innosta, mutta tylsään ja tavanomaiseen elämään tuo muutoksen lapsuudenystävän, arkkitehti Viktor Hovingin (Teppo Raikas) paluu paikkakunnalle. Sylvin ja Viktorin tapaaminen on hilpeä, he huvittelevat leikkimällä piilosta. Hakkailu jatkuu illan tanssiaisissa, mutta hyväuskoinen Vahl on sokea nuorten välille kehittyvälle tunnelataukselle.  

Viktorin sisar Alma on sen sijaan perillä tilanteesta ja painostaa ankarasti Viktoria tekemään lopun suhteesta. Viktor yrittää, mutta perimiehiseen tapaan lankeaa uudestaan ihastuksensa pauloihin. Sylvi on ehdoton, hän ei näe tulevaisuuttaa muualla kuin Viktorin käsivarsilla. Kun puoliso ei ota kuuleviin korviinsa Sylvin avioeroaikeita, päätyy Sylvi lopulta tiputtamaan strykniiniä miehensä kuppiin. Seuraus ei ole toivotunlainen: Vahl kyllä kuolee, mutta Sylviä odottaa uuden avioliiton sijaan elinkautinen vankeus. Viktor kihlaa Sylvin ystävättären.

Elokuva noudattelee pitkälti näytelmän tarinaa, mutta ilmaisullisesti uutta siinä on muun muassa ulkotilojen käyttö: osa kohtauksista on kuvattu Kaivopuistossa. Elokuvallista ajan kulumista ilmentää ”samaan aikaan toisaalla” -tyyppinen kohtaus Viktorin ja hänen sisarensa asunnossa. Nykyelokuvan lavastusratkaisut ovat perusteiltaan samankaltaisia, osa kohtauksista kuvataan studiossa, osa oikeissa lokaatioissa. Ensimmäinen elokuva oli siis ajan hermolla ja sovelsi elokuvallista kerrontatapaa. 

Turun kaupungin kulttuurielämää kehitettiin vuosisadan vaihteessa ahkerasti erilaisin lahjoitusvaroin. Tuesta sai nauttia etenkin kaupungin julkinen kirjasto, jolle pysyvän kirjastorakennuksen lahjoitti yksi Turun varakkaimmista miehistä, tupakkatehtaillaan vaurastunut Fredrik von Rettig. Kirjasto valmistui vuonna 1903 ja sen arkkitehtina toimi K. A. Wrede. Rakennuksesta tekee erikoisen se, että se jäljittelee ulkomuodoiltaan, lahjoittajan toiveen mukaisesti, Tukholman ritarihuonetta.

Uuteen kirjastotaloon majoittautuivat sekä 1892 perustettu kaupunginkirjasto että pidempään turkulaisten ilona ollut kansankirjasto, jotka yhdessä palvelivat lukevaa kansaa säätyläisherroista työläisrouviin. Näin Suomeen perustettiin ensimmäinen yleinen julkinen kirjasto, jonka ihanteet olivat rantautuneet maahamme Yhdysvalloista. Uudessa kirjastorakennuksessa oli aluksi kaksi ovea, toinen kaupunginkirjastolle ja toinen kansankirjastolle, mutta 1914 lähtien tästä hierarkkisesta käytännöstä luovuttiin ja kansankirjaston puoleinen ovi Linnankadulla muurattiin umpeen.

Turulla oli pitkä historia kirjan kaupunkina jo ennen uutta kaupunginkirjastoa. Turussa oli toiminut lukuseuroja, kaupallisia lainakirjastoja ja useampia kirjakauppoja jo 1800-luvun alusta lähtien, mutta näiden käyttäjäkunta oli lähinnä lukemisen taitaneita säätyläisiä. Työväestön sivistämiseen keskittynyt kansankirjasto saatiin Turkuun 1860-luvulla, jolloin kiinnostus työväestön lukutaidon kasvattamiselle oli hiljalleen voimistunut.

‍

Astuessaan pääovesta sisään uudistettuun kirjastorakennukseen vuonna 1914 tiedonjanoinen turkulainen kohtasi näkymän, joka oli vielä hetki sitten varattu vain osalle kaupunkilaisia. Kirjasto oli juuri luopunut kahden oven ja kahden hierarkkisen kirjaston ylläpidosta. Nyt sivistyksen pyhättö oli avoinna kaikille.

Sisällä kirjastossa oli vastassa ensin jyhkeän korkea aulatila, joka johdatteli sisemmälle rakennuksen varsinaisiin yleisöhuoneisiin. Kirjaston keskellä sijaitsi suuri, pyöreä rotunda, jossa yleisosaston kirjat odottivat amerikkalaisen perhosmallin mukaisesti avohyllyissä lukijoita. Kirjoja oli mahdollista lukea ikkunoiden ääressä sanomalehtilukusalissa tai lainata kotiin. Alakerrassa sijaitsi avo-osaston ja lehtienlukusalin lisäksi lastenosasto, jossa lapset saattoivat istua lukemassa teoksia. Yläkertaan oli sijoitettu oppiosasto, jossa sijaitsi myös referenssikirjastoksi kutsuttu kuvateoksia, tietosanakirjoja ja lähdesarjoja sisältänyt kokoelma.

Kaupunginkirjasto oli aluksi hyvin hierarkkinen laitos, mutta kirjastoa uudistettiin vuosina 1912–1914. Uudistuksessa poistettiin mm. vanha työväelle tarkoitettu ulko-ovi Linnankadulla. Uudistuksen myötä lainat olivat maksuttomia kaikille turkulaisille, ja ovet olivat avoinna joka päivä, mikä sai kävijämäärät heti nousuun.

Kirjaston kokoelmat olivat alusta lähtien hyvin monipuoliset. Siten erilaiset lukijakunnat löysivät luettavaa kaupunginkirjastosta. Hyllyillä olivat sulassa sovussa niin klassinen kaunokirjallisuus, kotimainen moderni proosa ja runous, eri kielillä julkaistu eurooppalainen kaunokirjallisuus kuin opas- ja oppikirjat, historiateokset, aikakauskirjat ja muut tietokirjat. Kirjastossa oli myös laajasti tutkimuksellisia teoksia ja aineistoa sekä kaksi tutkijahuonetta. Vuonna 1916 kirjastossa oli yhteensä yli 80 000 nidettä vuonna. Suuri osa kokoelmasta oli muodostunut erilaisten lahjoitusten pohjalta.

Turku tunnetaan kukkuloistaan, mutta vielä 1800-luvun lopulla nämä olivat paljaita kallioita vailla puita, nurmikoita ja istutuksia. Aikakauden kauneusihanteet kuitenkin suosivat julkisia kaupunkipuistoja, joihin rakentamattomat kukkuloiden laet sopivat erinomaisesti.

Ensimmäisenä Turun kukkuloista puistomaiseen asuunsa saatettiin Vartiovuorenmäki 1870- ja 1880-luvulla. Kaupunki oli tätä varten saanut suuren testamenttilahjoituksen hovioikeudenviskaali G. A. Åkermanilta. Puistossa sijaitsi jo entuudestaan entinen Turun akatemian tähtitorni, jonka ympärille suunniteltiin nurmikkoalueita, istutuksia, kävelyreittejä ja muuta maisemointia.

Puistoa ehostettiin sen valmistumisen jälkeen useaan otteeseen. Vuonna 1913 puiston lammikko sai suihkulähteen ja vuotta myöhemmin pienen leikkipaikan lapsille. Valaistus Vartiovuorenmäelle saapui kaasuvalon muodossa jo aiemmin, ja 1910-luvun alussa tilalle rakennettiin sähkövalaistus.

Puistossa sijaitsi myös kesäravintola ”Tutis”, joka keräsi asiakkaikseen kaupungin varakkaampaa väkeä vuodesta 1877 lähtien. Se oli erityisesti kaupungin porvariston suosiossa. Tutiksen ravintolapaviljongin yhteydessä oli myös terassialue ja koristeellinen ulkolava, jossa orkesterit kävivät esiintymässä kahvilavieraille.

Suomessa innostuttiin 1800-luvun lopulla laulamisesta ja julkisista laulujuhlista. Ensimmäiset suuret kuoro- ja orkesterimusiikin ympärille keskittyneet laulujuhlat oli järjestetty Jyväskylässä vuonna 1884, minkä jälkeen myös muut kaupungit halusivat päästä järjestämään samanlaisia musiikkitapahtumia. Turussa ensimmäiset laulujuhlat nähtiin kesäkuussa 1892, kun laulujuhlia Suomessa organisoinut Kansanvalistusseura järjesti Vartiovuorenmäelle eurooppalaisten esikuvien mukaiset laulu- ja soittojuhlat.

Laulujuhlien perimmäinen tarkoitus oli nostattaa kansallistunnetta ja tehdä suomalaista kulttuuria tunnetuksi laulun ja musiikin voimin. Osin tapahtuman järjestämisessä oli kyse myös valistuksellisesta toiminnasta. Laulu- ja soittojuhlia pidettiin sopivana ajanvietteenä kaikille säädyistä riippumatta,mutta erityisesti haluttiin sivistää rahvasta. Juhlien yhteydessä järjestettiin suuri musiikkikilpailu, johon osallistui lukuisia suomalaisia kuoroja, ja laulun ohella juhlissa pidettiin isänmaallisia puheita ja kuunneltiin orkesteriensoittoa. Turun laulujuhlilla oli fennomaaninen kaiku, mutta ohjelma oli kuitenkin kaksikielinen.

Turun juhlia varten julkaistiin 76-sivuinen nuottikirja. Sen mukaan Vartiovuorella kaikui tuttuja virsiä, kuten Jumala ompi linnamme, kansanlauluja kuten Lapsuudentoverille (Sä kasvoit neito kaunoinen) ja Wienan rannallasekä isänmaallisempia lauluja, kuten Kajanuksen sotamarssi, Hilden Jägarsångja Paciuksen Maamme/Vårt land.

Suuret laulujuhlat järjestettiin vuosisadan vaihteen Turussa vielä kahdesti uudestaan.Vuonna 1897 ruotsinkielisen tapahtuman järjestäjänä toimi Svenska folkskolansvänner ja kahdeksan vuotta myöhemmin uudestaan Kansanvalistusseura. Molemmissa tapahtumissa oli yli tuhat laulajaa ja soittajaa, joita johtivat aikansa tunnetut kapellimestarit. Kaikki kolme tapahtumaa keräsivät tuhansien musiikista kiinnostuneiden yleisön.

‍

Turun Suurtorin viereiseen nykyiseen Porthanin puistoon perustettiin vuonna 1848 kirjailija ja teatterivaikuttaja Nils Henrik Pinellon aloitteesta paviljonkiravintola. Pinellon mukaan tällainen puistossa sijainnut ja virvokkeita, jäätelöä, makeisia, kahvia ja teetä myynyt laitos oli tarpeellinen ”jokaisessa valistuneessa yhteiskunnassa”. Ideoijansa mukaan myöhemmin Pinellaksi nimetty rakennus siirrettiin nykyiselle paikalleen lähemmäs jokea vuonna 1862, kun sen paikalle pystytettiin Suomen ensimmäinen julkinen veistostyö: H. G. Porthanin patsas.

Pinella oli alusta asti kulttuuriväen suosiossa, mihin vaikutti Pinellon sekä hänen poikansa kontaktit. Puistoravintolassa viihtyivät niin Elias Lönnrot, Zacharias Topelius, R. W. Ekman kuin C. E. Sjöstrand. Paikan vakioasiakaskunta muodostui 1800-luvun lopulla kuitenkin hovioikeuden ja kaupungin virkamieskunnasta. Pinellot eivät enää itse vastanneet ravintolan toiminnasta, vaan se oli vuokrattu ensin Maria ja Augusta Lantbomille ja myöhemmin Amanda Seppäselle.

Seppäsen aikakaudella Pinellan maine kulttuuriravintolana vahvistui, eikä vähiten jo 1870-luvulla saadun anniskeluoikeuden. Vuodesta 1905 lähtien ravintolassa kokoontui keskiviikkoisin ryhmä taiteilijoita, jotka jäivät historiaan huoneen väristyksen mukaisesti Röda rummet -ryhmänä. Tähän miesvetoiseen ryhmään kuuluivat Edwin Lydén, Ilmari Kaijala, Santeri Salokivi, Ragnar Ungern, Emil Rautala sekä satunnaisina vieraina mm. Emil Danielsson, Jalmari Syvänne ja Aarre Aaltonen.

Pinellan iloiset vuodet loppuivat hetkellisesti vuonna 1913. Pinellan omistaja Julius Pinello, Nils Henrikin poika, oli kuollut ja ravintola myytiin Turun kaupungille, mikä muutti ravintolan luonnetta. Samassa yhteydessä se menetti myös anniskeluoikeutensa. Ravintola on jatkanut toimintaansa eri vetäjien toimesta 2020-luvulle, vaikka sen tilalle suunniteltiin milloin uimahallia, milloin taidehallirakennusta. Rakennus kuitenkin välttyi purkamiselta ja on edelleen Suomen vanhin puistoravintola.

Turkulaisen musiikkielämän kivijalkana on toiminut Åbo Musikaliska Sällskapet – Turun soitannollinen seura jo vuodesta 1790. Soitannollisen seuran orkesterista muodostui myöhemmin Turun filharmoninen orkesteri, joka on Suomen vanhin orkesteri. Sen kokoonpanossa soitti aluksi kaupungin soittotaitoisia säätyläisiä, mutta 1860-luvun lopulta lähtien orkesteri toimi ammattilaispohjalta.

Orkesteriin kuului 1890-luvulta 1910-luvulle hieman vuodesta vaihdellen parikymmentä soittajaa, mikä oli aikakauden orkesterikokoonpanoihin nähden tyypillistä. Muusikoista oli jopa pulaa ja toisinaan soittajia tuurasivat tai orkesteria täydensivät sotilas- ja amatöörimuusikot.

Soitannollisen seuran musiikillinen tarjonta oli monipuolista. Orkesteri järjesti sinfoniakonsertteja, oopperanäytäntöjä, kamarimusiikki-iltoja, populääri- ja kansankonsertteja sekä erilaisia yksittäisiä konsertteja, kuten Mozartin 150-vuotisjuhlakonsertin vuonna 1906. Seuran muusikot säestivät lisäksi vuosittain lukuisissa teatteriesityksissä.

Orkesteri järjesti myös uudella Palokunnantalolla vapaamuotoisempia promenadikonsertteja. Niiden musiikillinen tarjonta oli kevyempää, ja konsertin aikana oli mahdollista myös seurustella muiden kuuntelijoiden kanssa.

Orkesterin konserteissa kuultiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa niin tunnettuja klassikoita kuin uutta aikakauden modernia musiikkia. Soitannollisen seuran orkesterin muusikot hallitsivat Bachin, Beethovenin, Mozartin, Schubertin ja Haydn sävellykset, mutta soittivat myös Sibeliusta, Wagneria, Tšaikovskin, Griegin ja Rubinsteinin tekemää musiikkia. Klassismin ja romantiikan tyylivirtaukset soivat vahvoina.

Soitannollisen seuran orkesteria johti seuran palkkaama vakituinen kapellimestari, mutta Turussa nähtiin tasaisin väliajoin vierailevia säveltäjiä johtamassa soittoa. Tunnetuin vierailijoista on luonnollisesti Jean Sibelius, joka kävi 1900-luvun alussa Turussa neljä kertaa. Tunnetuista suomalaissäveltäjistä Turussa vierailivat myös Selim Palmgren, Erkki Melartin, Leevi Madetoja ja Armas Järnefelt. Myös kansainvälistä osaamista nähtiin Turussa, kun kaupunkiin saapui 1900-luvun alussa lukuisia ulkomaisia muusikoita soittamaan ja laulamaan yhdessä orkesterin kanssa.

Teattereiden ohella Turussa oli myös vilkas konserttielämä, toimihan kaupungissa maan vanhin orkesteri Turun soitannollisen seuran orkesteri. Kaupungin yksi tärkeimmistä esiintymispaikoista, yhdessä Palokunnantalon kanssa, oli vanha Akatemiatalo ja sen juhlasali, sillä varsinainen konserttitalo rakennettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Akatemiatalo oli vihitty vuonna 1817 Turun akatemian käyttöön, mutta Turun palon tuhojen ja yliopiston Helsinkiin siirtymisen myötä rakennukselle oli löydettävä muuta käyttöä. Akatemiatalon onneksi sen juhlasali oli riittävän suuri ja akustisesti kelpaava myös orkesterikäyttöön, mistä syystä siitä tuli Soitannollisen seuran konserttien pitopaikka moniksi vuosikymmeniksi.

Soitannollinen seura järjesti 1800-luvun lopulla Akatemiasalissa erityisesti niin kutsuttuja populäärikonsertteja, joissa soitettiin sekä kevyempää musiikkia että laajamuotoisten teosten osia ja uutuuksia. Akatemiatalon konsertit kuitenkin lopetettiin heikon suosion myötä 1900-luvun alussa. Näiden lisäksi salissa esitettiin myös sinfoniakonsertteja ja laajaa kuulijakuntaa kosiskelleita kansankonsertteja. Toisinaan musiikkiin yhdistettiin myös muuta ohjelmaa, kuten helmikuussa 1914, kun lausunto- ja kamarimusiikki-illassa esiintyivät runoilija L. Onerva ja säveltäjä Leevi Madetoja.

Soitannollisen seuran orkesteri ei kuitenkaan ollut ainoa, joka esiintyi Akatemiatalon juhlasalissa, vaan sitä hyödynsivät myös muut kaupungin orkesterit ja kuorot. Salissa esiintyivät muiden muassa lastenlaulukuoro Leivoset sekä Turun amatöörisoittokunta.

Musiikin lisäksi Akatemiatalossa oli mahdollista seurata myös muita yleisöesityksiä. Etenkin 1910-luvulla salissa järjestettiin tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja. Huhtikuussa 1913 rouva Ilmi Sallstén piti luennon ”Uusia suuntia tyttäriemme kasvatuksessa” ja marraskuussa 1916 tohtori E. Tigerstedt esitelmöi otsikolla ”Ihmisen elintarpeet ja kallis aika”. Talossa järjestettiin myös esimerkiksi Turun suomalaisen työväenopiston luentotilaisuuksia.

Turkulaisetovat olleet innostuneita kahvijuojia jo 1700-luvulta lähtien, jolloin perustettiin myös ensimmäiset kahvihuoneet. Seuraavalla vuosisadalla kahvihuoneet vaihtuivat konditorioihin ja lopulta kahviloiksi. Turussa toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kymmenittäin kahviloita, joista osa oli pidempiaikaisia ja osa kykeni toimimaan vain vuoden tai kaksi.

Turun kahvilat olivat kohdentaneet tarjoilunsa ylä- ja keskiluokalle sekä kaupungissa vierailleille matkailijoille vuosikymmenten ajan. Työväestön kasvaessa ja vaurastuessa myös heille alettiin markkinoida kahviloiden houkutuksia. Kyseessä olivat etenkin raittiusliikkeen ja kansallisromantiikan inspiroimat raittiuskahvilat Kaleva ja Toivo, jotka mainostivat työväenluokalle suunnatussa Sosialisti-lehdessä 1900-luvulla.

Molemmat kahvilat sijaitsivat Humalistonkadulla, joka oli vuosisadan alussa varsinainen Turun kahvilakatu. Kahvilatuotteet olivat kuitenkin verraten kalliita, eikä kaikilla työläisillä ollut niihin varaa. Todennäköisesti työväki osti kahvia erilaisista kojuista ja myyntikärryistä, joissa kupin hinta oli huomattavasti kahviloita halvempi.

Raittiuskahviloita oli parhaimmillaan yhdeksän kaupungin 14 kahvilaksi itseään tituleeranneesta paikasta vuonna 1904. Raittiusaate kuitenkin hiipui Turussa ja osin sulautui kasvavan työväenliikkeen toimintaan. Seuraavalla vuosikymmenellä liikkeen raittiuskahviloita toimi Turussa enää pari.

Turkulaiset ovat olleet innostuneita kahvijuojia jo 1700-luvulta lähtien, jolloin perustettiin myös ensimmäiset kahvihuoneet. Seuraavalla vuosisadalla kahvihuoneet vaihtuivat konditorioihin ja lopulta kahviloiksi. Turussa toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kymmenittäin kahviloita, joista osa oli pidempiaikaisia ja osa kykeni toimimaan vain vuoden tai kaksi.

Turun kenties tunnetuin ja hienoin kahvila oli J. R. Lehtisen vuonna 1877 perustama, hänen nimeään kantanut konditoriakahvila, joka toimi Charles Bassin suunnittelemassa empiretalossa Uudenmaankatu 2:ssa. Lehtisen konditorian asiakkaat olivat pääosin ruotsinkielistä sivistyneistöä sekä ennen kaikkea naisia. Paikka perusti suosionsa laadukkaiden konditoriatuotteiden ohella moitteettomaan ja kohteliaaseen palveluun. Lehtisen kahvilan tuotteet olivat tunnettuja myös Turun ulkopuolella.

Lehtisen kanssa Turun kahvilatarjonnan herruudesta kilpailivat jo 1850-luvulla perustettu Wibergin konditoria sekä Linnankadulle vuonna 1913 perustettu Korkelan veljesten Taiteilijoiden salongit. Wiberg oli perinteisempi konditoriakahvila, joka oli auki myös ilta-aikaan, siinä missä Taiteilijoiden salongit yhdistivät kahvilatoimintaan taidekaupan ja kulttuuritarjontaa. Kahvilan tiloissa järjestettiin vaihtuvia taidenäyttelyitä.

Taiteilijoiden salongit -kahvilan jokainen huone oli sisustettu eri tavalla ja käytössä olleet jugend-huonekalut oli suunniteltu tilaan erikseen. Kahvi ja tee, voileivät, kakut, leivokset, jäätelöt oli painettu erillisille menuille, joiden pohjalta tarjoilijat ottivat vastaan tilaukset. Kahvilaa suosivat niin taiteesta kiinnostuneet kuluttajat, koululaiset kuin erilaiset yhdistykset, jotka kokoontuivat sen kabineteissa.

Turkulaiset kahvilat saivat myös kansainvälistä tunnettuutta, kun Turussa 1900-luvun alussa vieraillut englantilainen George Renwick kirjoitti julkaistuun matkakirjaansa Lehtisen ja Wibergin kahviloista näin: ”Both these places are famous for their cakes, especially, perhaps, the latter, and of them there is an almost appalling variety”.

‍

‍

Kupittaan puistolla on ollut pitkäikäinen ja huomattava asema turkulaisten huvielämässä. Puistossa oli kaivohuone- ja kylpylätoimintaa 1600-luvulta lähtien, ja erityistä suosiota se nautti 1800-luvulla. Kylpylän ympäristössä järjestettiin vuosisatojen aikana niin tanssiaisia, pelejä ja ulkoleikkejä, kiertelevien teatteriryhmien ja esiintyjien näytäntöjä, sirkusesityksiä kuin konsertteja.

Kylpylätoiminta kaatui 1880-luvulla, mutta puisto jäi silti elämään kaupunkilaisten vapaa-ajan paikkana. Se tosin kärsi huonosta maineesta 1800-luvulla, mutta uudistusten myötä puiston ilme saatiin kohotettua. Puistoa ehostettiin esimerkiksi uusilla istutuksilla sekä leikki- ja liikuntapaikoilla. Kupittaalle perustettiin uutena vetonaula muun muassa vuonna 1911 valmistunut lintulammikko, johon koottiin erilaisia vesilintuja kaupunkilaisten kesäiloksi. Kupittaan puiston asemasta kaupunkilaisyhteisölle kirjoitti Uusi Aura -sanomalehti kuvailevasti 7.6.1914 näin:

”Nyt on puisto etupäässä leikkivien lasten tyyssijana; aamusta iltaan kulkee siellä keinut ja köysikarusellit, suvella ovat uima-altaat täynnä pulikoivia poikia ja tyttöjä. Lintulammikossa taas soutelevat ylpeät kenokaulaiset joutsenet, naurettavan poroporvarilliset ankat, kauniit sorsat. Filosoofinen kurki astelee pitkillä koivillaan mielensä mukaan aituuksen sisä- tai ulkopuolella.”

Kupittaan puisto on tunnettu jalkapallokentistään ja turkulaisten urheiluharrastusten mahdollistamisesta. Puiston urheilullinen käyttö alkoi lisääntyä kylpylän konkurssin jälkeen. Vuonna 1901 puiston Skanssin puoleiseen kulmaan perustettiin ravirata – Hippodrom nimeltään. Ravikisojen lisäksi radan taustalla toiminut yhdistys järjesti myös hevosnäyttelyitä ja markkinoita. Radan avajaisissa 13. helmikuuta kisasi 13 hevosta ja pääpalkinnon voitti J. W. Laine tammallaan Wirma.

Urheilullinen puoli sai tilaa 1900-luvun alussa, kun puistoon perustettiin laajassa ehostusprojektissa myös urheilukenttä. Tenniskenttäkin valmistui 1910, mutta laajamittainen, nykyisen kaltainen urheilullinen käyttö alkoi Kupittaalla vasta 1930-luvulta lähtien. Yhä nykyäänkin toiminnassa oleva uimala kuitenkin avattiin 1909. Se oli ensimmäinen julkinen uimala Turussa, joskin altaan suosiota käyttäjien parissa heikensi sen mutapohja ja huono vedenlaatu.