Turku
kaupunkina

Jos aikamatkustaja saapuisi 1880-luvun Turkuun kokisi hän kaupungin, jossa olisi hänelle paljon tuttuja, mutta myös täysin tuntemattomia elementtejä. Turussa olisi 2000-luvun ihmiselle tunnistettavia rakennuksia, katuja ja palveluita, mutta modernista ilmeestään huolimatta tietty vieraus hallitsisi matkustajan kokemusta. Kaupungin tuoksut ja äänimaisema eivät enää vastaisi nykyistä. Autojen huminan tilalla kuuluisivat hevosten kavioiden kalke, ja pakokaasut olisi korvattu tehtaiden savuilla. Puutalojen luomaa matalaa silhuettia rikkoisivat vain Tuomiokirkon, linnan, yksittäisten asuin- ja tehdasrakennusten katot sekä paljaskallioisten kukkuloiden huomiota herättävät huiput, joille kiivettäessä matkailija näkisi, miten kaupungin välittömässä läheisyydessä oli edelleen maalaismaisemaa peltoineen ja kotieläimineen.

Turun pitkä historia näkyi 1800-luvun kaupunkikuvassa voimakkaana huolimatta vuoden 1827 tuhoisasta tulipalosta. Vuosisatojen historiallinen perinne ja asema maan tärkeimpänä kaupunkina heijastelivat Tuomiokirkon, Turun linnan, Tähtitornin, Akatemiatalon ja kaupungintalon ulkopinnoilta ja todistivat Turkuun saapuneille vierailijoille kaupungin pitkästä sivistyksellisestä ja kulttuurisesta perinnöstä. Helsingistä oli tullut maan tärkein kaupunki, mutta Turku seurasi heti vanavedessä, vaikkeivat valtion virastot tai yliopisto enää rikastuttaneet läsnäolollaan turkulaisten arkea.

Historian läsnäolosta huolimatta Turku oli muuttunut 1800-luvun kuluessa monin tavoin. Tulen nielaisema kaupunki oli rakennettu vuosisadan kuluessa uudestaan, mutta aikaisempiin tulipaloihin verrattuna Turun uudelleen rakentaminen oli aiempaa kokonaisvaltaisempi urakka. Arkkitehti C. L. Engel piirsi koko kaupunkiin ruutukaavan, joka empiretyylisuunnan innoittamassa symmetrisyydessään muutti kaupunkikuvaa merkittävästi. Keskiajalta peräisin ollut mutkainen katurakenne ahtaine kujineen ja pienine toreineen huuhtoutui tulipalossa, ja tilalle tulivat levät ja suorat katulinjat, isot torit ja aukiot sekä aikaisempaa laajemmat tontit. Aikakauden estetiikan ohella suunnittelua ohjasi myös paloturvallisuus, sillä vuoden 1827 palon ei haluttu toistuvan.            

Turun suurimmat rakennukset olivat edelleen Tuomiokirkko, linna, Akatemiatalo ja entinen Seurahuoneen talo. Näiden rinnalle kaupunkiin oli rakennettu myös mahtipontinen hotelli Phoenix Aleksanterintorin eli nykyisen Kauppatorin laidalle. Hiljalleen vuosisadan lopulla myös asuinrakennukset alkoivat saada yhä suurempia mittasuhteita, kun Turun keskusta-alueelle kohosi suuria uusrenessanssityylisiä kivitaloja. Isojen kivikerrostalojen rakentamisvauhti kiihtyi 1900-luvun alussa, ja Turun moderni urbaani ilme alkoi saada tunnistettavia piirteitään.

Enemmistö Turun asuintalosta oli vuosisadan vaihteessa kuitenkin vielä yksikerroksisia puutaloja. Näitä rakennettiin lisää kaupungin kasvavalle työväestölle, jolle valmistui isoja asuinalueita. Tunnetuin alueista oli Port Arthurin eli Portsan kaupunginosa, joka rakennettiin pääosin 1900-luvun alussa, samoin kuin radantakainen Pohjolan työläisalue. Turun työläiskorttelien puutalot olivat paloturvallisuussyistä yksikerroksisia vuoteen 1907, jolloin sallittiin myös korkeammat puutalot. 50 000 asukkaan kasvava kaupunki tarvitsi koko ajan uusia asuntoja.

Korkeiden kivitalojen ja matalien puutalojen ohella Turkuun alkoi kohota 1800-luvun kuluessa myös suuria tehdasrakennuksia. Aurajoen alajuoksulle oli valmistunut vuonna 1846 Barkerin puuvillakehräämö ja 1859 kuusikerroksinen sokeritehdas. Turun kaupunkialueella oli vuosisadan vaihteessa mm. kaksi paitatehdasta, kaksi tupakkatehdasta, panimo, korkkitehdas, puusepäntehdas ja sateenvarjotehdas. Tehtaat koneistuivat vauhdilla, mikä näkyi ja kuului Turun kaupunkikuvassa. Isojen teollisuuslaitosten ja tehtaiden lisäksi Turkuun syntyi lukuisa joukko pieniä elintarvike- ja palveluliikkeitä. Muutoksen taustalla oli 1879 elinkeinovapaus, joka mahdollisti pienyrittämisen aikaisempaa vaivattomammin.

Tiiviin rakentamisen myötä Turun ydinalueen tonttimaa alkoi hiljalleen täyttyä. Fyysisiltä mitoiltaan Turku olikin 2000-luvun suomalaiseen suureen kaupunkiin nähden varsin pieni. Kaupungin rajat tulivat vastaan samoilla vanhoilla tullimuureilla Kupittaalla, Hämeenportilla ja Aninkaisissa kuin ennen paloa. Turku oli pääosin nykyisen ruutukaava-alueen kokoinen, mitä täydensivät esikaupunkialueet Pohjolassa, Vähä-Heikkilässä, Nummenmäellä ja Raunistulassa sekä Ruissalon saari. Ensimmäiset kuntaliitokset Turkuun tehtiin vasta 1930-luvulla.          

Modernistuvan kaupungin ilmeeseen kuuluivat myös erilaiset elämän edellytyksiä parantaneet tai helpottaneet tekniset kehitysaskeleet. Turkulaisten sisäiset viestintäedellytykset paranivat huomattavasti vuonna 1882, kun Turussa perustettiin suuriruhtinaskunnan ensimmäinen puhelinlaitos. Yhteyksiä oli aluksi 31, mutta kolme vuosikymmentä myöhemmin puhelimia oli rekisteröity jo yli 1800.          

Viestintäyhteyksien ohella kaupunki alkoi kehittää sähkö-, viemäri- ja vesijohtoverkostoaan 1800–1900-lukujen taitteessa. Työ oli nopeaa, sillä vuonna 1910 yli tuhannessa asunnossa oli sähkövalo ja yli kahdessa tuhannessa asunnossa vesijohto ja pieni lokakulppo likavesien viemäröintiä varten. Vesivessa löytyi kuitenkin vain noin 300 asunnosta. Huoneistoja Turussa oli kaiken kaikkiaan tuolloin 10 500 kappaletta. Asumismukavuudet olivat vielä hyvin jakautuneita, sillä esimerkiksi vain puolessa huoneistoista oli keittiö. Suurin osa turkulaisista asui vuokralla.

Urbanisoituvasta ilmeestä huolimatta kaupungin olemusta hallitsi edelleen Aurajoen perinteinen läsnäolo. Turun asutus oli levinnyt jo keskiajalla joen molemmille rannoille, mutta vuosisatojen aikana sen ylitse oli päässyt vain yhtä siltaa pitkin. Palossa tuhoutuneen sillan tilalle rakennettiin kaksi uutta siltaa: Aurasilta 1830 ja Tuomiokirkkosilta 1831. Puiset sillat korvattiin rautarakenteisilla silloilla 1900-luvun alussa. Joen ylitse pääsi 1870-luvulta lähtien myös kahdella lautalla eli Förillä, joista toinen liikennöi edelleen 2020-luvulla.          

Joella oli yhä tärkeä rooli myös tavaroiden ja ihmisten liikuttamiselle. Jokivartta pitkin saavuttiin myymään turkulaisille elintarvikkeita, ja joen alajuoksulta kulkivat päivittäiset yhteydet Tukholmaan ja muualle Itämeren alueelle. Laivojen avulla kaupunkiin virtasi elintarvikkeita, teollisuustuotteita, uutisia, aatteita ja matkailijoita. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Turussa vieraili vuosittain parhaimmillaan yli kolme sataa ulkomaista laivaa, mikä vastasi noin 5 prosenttia laivojen kokonaismäärästä. Aurajoesta muodostui myös teollisuuden keskittymä, kun joen alajuoksulle kehittyi valtava laivanrakennusinfrastruktuuri.            

Matkailijoita toi Turkuun myös rautatie. Ensimmäinen yhteys – Turku–Toijala-väli – valmistui 1876 yli kymmenen vuoden selvitys- ja rakentamistyön jälkeen. Samalla syntyi Toijalan kautta junayhteys Tampereelle, Hämeenlinnaan sekä Helsinkiin. Varsinainen rautatieyhteys Helsinkiin avattiin vasta 1903, kun Karjaan kautta kulkenut rautatie valmistui. Tällöinkin yhteys Toijalan kautta oli nopeampi. Tampereen ja Helsingin kautta turkulaisilla oli vuosisadan lopulla rautatieyhteydet aina Ouluun ja Pietariin saakka.

Modernisoituvalle 1800–1900-luvun vaihteen kaupungille tyypillisesti Turussa oli muutoksen kourissa myös kaupungin sisäinen liikenne. Hevosliikenteen ehdoilla suunnitelluille kaduille ilmestyivät ensimmäiset automobiilit vuosien 1901 ja 1904 välillä. Kaupunki halusi säännellä autoliikennettä jo vuonna 1910, kun se loi ensimmäiset autoja koskevat liikennesäännöt. Niiden mukaan nopeus oli sovitettava säähän, vuorokauden aikaan ja tien kuntoon. Nopeusrajoitus vaihteli 10–20 kilometriä tunnissa. Vuonna 1915 Turkuun oli rekisteröity 12 yksityisautoa ja 22 ammattiautoa, joten kovin suurta osaa kaupunkilaisista säännöt eivät vielä koskeneet. 1900-luvulla suomalaista kaupunkikuvaa eniten muuttanut uudistus oli kuitenkin käynnistynyt.
         
Henkilöliikenteen lisäksi Turussa toimi vilkas palveluliikenne. Kuorma-ajurit olivat liikutelleet tavaroita ja pika-ajurit ihmisiä vuosikymmenten ajan, mutta 1910-luvulla muutoksen paineaalto kohtasi myös hevosvetoisen liikkumistavan. Tällöin aloittivat ensimmäiset ammattimaista liikennettä harjoittaneet autot. Hevosvankkureiden ja autojen kanssa katutilasta kilvoittelivat polkupyörät, joiden suosio oli kasvanut koko 1900-luvun alun. Kun 1890-luvun alussa polkupyöriä oli rekisteröity Turkuun muutama sata, oli määrä kasvanut kahdessakymmenessä vuodessa yli 6 000 pyörään.

Autojen rinnalla mekaanisen liikenteen edistyskulkua vauhditti sähköinen raitiotie, joka alkoi kulkea Turussa jouluna 1908. Heti ensimmäisenä vuonna matkustajia oli lähes puolitoista miljoonaa ja kymmenessä vuodessa matkustajamäärä kolminkertaistui. Kahdesta ratikkalinjasta muodostui siten tärkeitä kaupungin asukkaiden liikuttajia, ja erityisesti niitä suosi Turun suureksi kasvanut työväestö. Sisäistä bussiliikennettä ei vielä 1900-luvulla ollut yhtä vuoden 1906 kokeilua lukuun ottamatta.          

Ensimmäinen joukkoliikennekokeilu oli tosin nähty Turussa jo 1890-luvun alussa, kun kaupungin kaduilla kulki muutaman vuoden ajan hevosvetoinen ratikka. Sen reitti kulki Turun linnan läheltä Linnankatua pitkin vanhalle Suurtorille asti. Tälle pohjalle rakentui 1900-luvun ratikka, joka yhdisti vanhan hevosratikan reittiin myös rautatieaseman. Varsinainen reittiverkoston laajennus tapahtui kuitenkin vasta 1930-luvulla.

Lyhyessä ajassa Turku oli alkanut saavuttaa niitä piirteitä, joiden varaan se rakensi tulevaisuuden kaupunkikuvansa. Kerrostalot lisääntyivät puutalojen ja autot hevosvankkureiden kustannuksella. Kaupungin sisällä toimineet teollisuuslaitoksetkin hallitsivat turkulaisten elämää vielä pitkään 1900-luvulla. 1910-luku päättyi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaan taloudelliseen lamaannukseen ja vuoden 1918 sisällissodan arpiin, joiden myötä eteenpäin katsovan modernin urbanisaation äänet hiljenivät Turussa, ainakin hetkeksi.